Kotikylämme Laxe kauniissa Galiciassa

Muutimme kuukausi sitten tänne Euroopan läntisimmälle laidalle, Luoteis-Espanjan Kuolemanrannikolla (Costa de la Muerte) sijaitsevaan Laxen kylään. Laxe sijaitsee Galiciassa, joka on vielä useimmille suomalaisille tuntematon uskomattoman kaunis ja vihreä pala Espanjaa. Sanotaan että Galicia on Espanjan parhaiten säilynyt salaisuus. Nyt kun olen täällä haluan kirjoittaa Galiciasta ja tehdä tutuksi tätä upeaa seutua. Mistä olisikaan parempi aloittaa kuin omalta kotipihaltani, Laxesta.

Niemenkärjessä sijaitseva Laxe on mieheni kotikylä, josta on tullut minullekin tärkeä paikka yhteisten vuosiemme myötä. Olemme käyneet täällä vähintään joka kesä tavattuamme yksitoista vuotta sitten. 2010 meidät vihittiin Laxen 700 vuotta vanhassa kivikirkossa Parroquia de Santa María de la Atalya de Laxe, ja häitä juhlittiin kylällä useampi päivä kaukaa tulleiden rakkaiden ystävien ja sukulaisten kanssa. Molemmat lapsemme ovat lomailleet täällä ihan vauvasta lähtien – kaksi vuotta sitten Papun synnyttyä vietimme täällä useamman kuukauden. Ja tällä hetkellä siis kutsumme Laxea kodiksi.

Laxen ranta

Kivikirkon lisäksi Laxe tunnetaan 1,5km pitkästä valkoisesta hiekkarannastaan, joka alkaa kirkolta ja loppuu Capo da Arean (Hiekan loppu ( ; ) kallioihin. Rannan myötäisesti kulkeva Paseo Maritimo on kävelytie jolla käydään aamu-, iltapäivä- ja sunnnuntaikävelyillä, ja vaihdetaan kuulumisia tuttujen kanssa. Paseon vieressä kulkee myös Laxen pääkatu, jossa on kahviloita, kauppoja ja ravintoloita. Niinkuin jokaisessa itseään kunnioittavasta espanjalaiskylässä, myös Laxessa on plaza eli aukio, tai itseasiassa kaksikin sellaista, Plaza Pequena (pieni) ja Plaza Grande (iso), joille lapset (ja aikuiset!) kokoontuvat leikkimään iltapäivisin ja iltaisin, ja joilla kalenterivuoden lukuisat fiestat juhlitaan. Kukkulalla Laxen keskustan yläpuolella on puhtaanvalkoinen Santa Rosan kappeli.  Niemen toisella puolella sijaitsee Laxen faro eli majakka.

Paseo Maritimo. Lapsemme muiden joukossa ( :

Laxessa on talvisin noin 3000 asukasta, mutta kesäisin väkiluku moninkertaistuu lomailevien kesäasukkaiden tähden. Kylässä on kauppojen, ravintoloiden ja baarien lisäksi kunnantalo, kirjasto, pankkeja, apteekki, kahviloita, baareja, ravintoloita, neljän tähden hotelli ja muutama hostelli. Peruspalveluista löytyy peruskoulu (3-16-vuotiaille), lääkärin vastaanotto ja urheilukeskus. Kesällä täällä on auki myös kunnan ylläpitämä ulkouima-allas.

Laxe on kalastajakylä. Mieheni perheessäkin elanto on perinteisesti hankittu kalastamisesta tai kalan ja äyriäisten myynnistä. Laxen moje eli satama on täynnä värikkäitä pieniä ja keskikokoisia kalastaja-aluksia, jotka suuntaavat aamunöisin merelle pyytämään mustekalaa, makrillia, sardiineja, turskaa, erilaisia äyriäisiä ja varmasti paljon muuta. Kylän päiviä rytmittää jokapäiväinen kello 17 La Lonjan (tori, myyntipaikka) sumusireeni, joka ilmoittaa juuri pyydetyn kalan myynnin alkamisesta. Kuolemanrannikon äyriäisiä ja kaloja viedään ympäri Espanjaa ja maailmaa; tuoreen kalan ja äyriäisten sanotaan olevan Galiciassa parempia kuin missään muualla Espanjassa. Alueen herkku Pulpo Gallego (mustekala) löytyy melkein jokaisen espanjalaisen ravintolan tapaslistalta, mutta täällä Laxessa se on aina takuulla tuoretta!

Laxe sijaitsee Galician itsehallintoalueella La Coruñan maakunnassa. La Coruña on myös alueen pääkaupungin nimi, josta ajaa Laxeen noin tunnissa. Toinen tunnin matkan päässä oleva tärkeä kaupunki samassa maakunnassa on Santiago de Compostela, joka on monille suomalaisillekin tuttu Camiño de Santiago pyhiinvaellusreittien päätöskohde. Galician virallinen kieli on espanjan lisäksi gallego, galician kieli, joka omaan korvaani kuulostaa espanjan ja portugalin sekoitukselta. Gallegoa ylläpidetään opettamalla sitä myös kouluissa, joten myös tyttäreni on alkanut käyttämään puheessaan gallegonkielisiä sanoja.

 

Karheankaunis Galicia, kuva otettu eilen!

Costa da Morten alueen luonto on uskomattoman kaunista ja monipuolista: Kumpuilevan vihreää ja metsäistä maastoa, pitkiä valkoisia hiekkarantoja,  kristallinkirkasta vettä ja jylhiä kivikkoisia vuoria, jotka kurottavat kivisormiaan kylmään Atlantin Valtamereen. Ehkäpä juuri Atlantin kylmyys takaa sen, että turismi täällä on paljon vähäisempää kuin Etelä-Espanjan lomarannikoilla tai vaikkapa Kataloniassa. Suurin osa kesälomailijoista on kuumuutta sisämaasta tai etelästä pakenevia espanjalaisia tai äyriäisensä tuntevia kulinaristeja. Suomea en Laxessa (häidemme ajankohtaa lukuunottamatta!) ole vielä kuullut.

Laxe on pieni, mutta ei niin pikkuruinen etteikö lisää kerrottavaa jäänyt vielä muihin postauksiin. Ja onneksi Galiciassa riittää upeita paikkoja esiteltäväksi, kunhan vain itse ensin pääsisin niitä kokemaan. Toivoa sopii että teemme tästä eteenpäin enemmän reissuja, sillä meillä on vihdoinkin oma auto!

 

 

 

 

 

 

 

 

Hiljaa hyvä tulee?

Kohta jo kolme viikkoa täällä Espanjassa on vilahtanut ohitse, joka kuulostaa pitkältä ajalta siihen nähden miten vähän olemme omasta mielestäni saaneet aikaiseksi. Olimmehan me tietysti niin uupuneita muutostamme, että meni noin viikko ennenkuin pystyimme nukkumaan normaalisti ja pää seurasi mukana muutossa tänne Espanjaan. Ensimmäisen viikon lepäiltyämme ja mieheni sukulaisia tavattuamme aloitimme auton etsinnän ja erilaisten paperihommien hoitamisen. Auton löytäminen ilman autoa täältä pikku kylästä käsin osoittautuikin mahdottomaksi, joten vuokrasimme ja myöhemmin lainasimme autoja päästäksemme autokaupoille.

Auto onneksi löytyi viime viikolla, vaikka itse menopeliä pitääkin vielä odottaa kaikenlaisten papereiden setvimisen tähden. Odotamme sen saapumista jo, sillä se helpottaa Madridin asioiden järjestelyä ja ihan normiarkea täällä Atlantin rannalla. Auton lisäksi olemme ottaneet kaksi muuta tärkeää edistysaskelta uudessa Espanjan elämässämme:

Mina olen nyt rekisteröitynyt ulkomaalainen eli minulla on NIE (Numero de Identitat de Extranjero), jonka saaminen oli paljon helpompaa kuin uskalsin toivoakaan. Ajoimme perjantaina noin tunnin matkan Laxesta La Corunan maakunnan samannimiseen pääkaupungiin La Corunaan (mieheni 85-vuotiaan isoisän vanhalla autolla körötellen). Sitten jonotimme Policia Nacionalin toimistolla noin tunnin, näytimme virkailijalle passini, menimme pankkiin maksamaan noin kymmenen euron käsittelykulut, otimme kopion passistani, palasimme toimistolle – Ja simsalabim: sain NIE numeroni. Olin tosi iloisesti yllättynyt. Veikkailin matkalla toimistolle että joutuisimme palaamaan uudelleen koska a) jotain papereista puuttuu b) olisi pitänyt varata aika c) toimisto onkin kiinni nettisivuilta tarkistamistani aukioloajoista huolimatta. Olin epäileväinen vaikka olin kysynyt neuvoa useammalta viralliselta taholta. Ensimmäiset kaksi viikkoamme täällä ovat opettaneet ettei kaikki viralliseltakaan taholta saadut neuvot aina pidä paikkaansa, eikä varsinkaan nettisivujen tietoihin kannata luottaa sillä tieto voi olla vanhentunutta.

Toiseksi on syytä hehkuttaa urheaa Karkkia, joka eilen päätti ensimmäisen kouluviikkonsa gallegonkielisessä koulussaan! Alunperin suunnittelimme että Karkki aloittaisi koulunsa vasta Madridissa jahka me sinne muutamme. Neljä päivää ennen koulujen alkua päätimme kuitenkin käydä Laxen (ainoan) koulun toimistolla kyselemässä josko kuitenkin olisi mahdollista että tyttäremme aloittaisi koulun samaan aikaan muiden kanssa jo muutaman päivän päästä…Karkki oli jo hiukan levoton ja ikäistänsä seuraa vailla. Sen lisäksi tajusimme että emmehän me ikinä Laxea tulisi täysin jättämään, vaan palaisimme tänne lomillamme ja pitkinä viikonloppuina, joten Karkki näkisi kyllä uudelleen jo koulussa tapaamiaan ystäviään. Niinpä pistimme hakemuksen tulille, koulu laittoi hippulat vinkumaan ja jo seuraavana päivänä Karkki toivotettiin tervetulleeksi ensimmäiselle luokalle. Koulu alkoi viikko sitten maanantaina ja Laxen 1A luokka sai oppilaakseen rakkaan suomalaisespanjalaisen käkkäräpäämme. Eskarilaisesta tuli kertaheitolla koululainen.

Koulu jonka pihaan kuuluu aaltojen kohina

Koulumatkaa on noin kilometrin verran merenrantakatua kävellen, jonka me tietenkin kävelemme espanjalaisittain yhdessä. Vanhempi / isovanhempi / sovittu hakija myös hakee lapsen koulusta. Koulu tarjoaisi ilmaisen bussikyydin, mutta en usko että me sitä tavitsemme ainakaan niin kauan kuin säät suosii täällä, sillä näissä kauniissa maisemissa on ihanaa kävellä tai potkulautailla aamuisin. Koulu alkaa 9.15 ja näin syyskuussa loppuu jo 14.15, jonka jälkeen lapsi voi joko osallistua ruokailuun koululla tai lähteä hakijansa kanssa kotiin syömään. Ruokailu maksaa erikseen, vanhempien tuloista riippuen €0 – 4,5 per päivä. Koulukirjat, vihkot, kynät, kumit, teroittimet, värityskynät ja jopa A4 paperipinkka on hommattava itse. Tosin näihinkin kustannuksiin koulu osallistuu jos vanhempien vuositulot jäävät tietyn summan alle. Kaikenlaista rekvisiittaa olemme ostaneet koulua varten, mutta kirjojen kohdalla sovimme että tytölle annetaan kopioita kirjoista, sillä kun muutamme Madridiin tulevat kirjatkin muuttumaan täysin.

Oma 6-vuotiaani koulutiellä käsikädessä 10-vuotiaan pikkuserkun kanssa

Koko kouluviikko sujui ihmeellisen hyvin; kotona Karkki valitteli ainoastaan sitä ettei kotiläksyjä ole vielä annettu. Joitakin koulukavereita on jo moikkailtu kadulla ja yhden luokkatoverin rullaluistimia kokeiltu plazalla. (Plaza on iso aukio joka täyttyy lapsista potkulautoineen, pyörineen, rullaluistimineen, potkumopoineen ja palloineen aina siestan jälkeen alkuiltaisin. Sinne on omatkin vietävä leikkimään jos muiden lasten seuraa haluaa. Siitä on varmasti kirjoitettava ihan oma postaus!)

Auton etsintä, Karkin koulun aloitus, tarvittavat hankinnat, koulun pyytämät paperit ja selvitykset, sekä muut viralliset paperihommat ovat vieneet paljon aikaa. Samalla olemme pyörittäneet kuitenkin sitä ihan normaalia lapsiperheen arkea, jossa pitää ajatella seuraavat ateriat ja kellottaa reissut Pikku Papun päikkäreiden mukaan tai ainakin suunnilleen. Niin ja olen minä hiukan etätöitänikin tehnyt. Usein silmät ristissä puolenyön aikaan. Tästä kaikesta johtuen pääsemme vasta nyt keskittymään Madridiin ja aloittamaan Madridin asunnon etsinnän. Fingers crossed että se ei veisi kauhean kauaa!

Ja niin se sitten tapahtui

Tässä minä nyt sitten istun. Punaisella sohvallamme Espanjan Laxen asunnossamme, joka on tällä hetkellä ainut kotimme maailmassa. Helsingin Vuosareen kodin oven suljimme viimeisen kerran sunnuntaina. Lentokenttähotellissa vietetyn yön jälkeen lensimme Barcelonan kautta tänne Galiciaan maanantaina.

Viime viikkomme Helsingissä oli ihan älyttömän hektinen. Valmisteluja, pakkausta, siivousta, ja tietenkin lukuisia hyvästejä. Minä sanoin heippoja ystäville ja perheelle hymyssä suin, sillä kaiken konkreettisen järkkäämisen keskellä minulla ei ollut aikaa miettiä muuttoamme. Onneksi. Ja eihän tämä minulle uutta ole, tämä lähteminen, mutta lapsille kyllä. Minä herkistyinkin eniten kaikkeen lapsiini liittyvässä lähtöpäivän lähestyessä, kuten päiväkodissa ihanille hoitajille muutosta kertoessani ja hyvästejä jättäessäni. Vieläkin on pala kurkussa kun ajattelen etteivät lapseni ikinä enää palaa sinne ihanaan päiväkotiin jonka pihalla on pieni metsä. Siellä on esikoisen lempiope ja parhaat kaverit, kuopuksen ensimmäiset kokemukset päivähoidosta sekä ruoka-allergiat huolella ja taitavasti huomioinut ihana keittäjä.

Muuttopäivämme oli järkyttävän stressaava. Näin jälkiviisaana sanoisin että olisi ehkä kannattanut tehdä sitä muuttoa vähän useamman päivän ajan, ja jättää siivoukselle ihan oma päivänsä, mutta menihän se nyt noinkin, kaikki yhdessä päivässä. Espanjan mies kantoi ja ajoi laatikoitamme ja muutamia huonekalujamme isäni ja veljeni kanssa varastoon, kun taas minä (‘apunani’ kolme lasta, omat ja veljen) vielä pakkasin vikoja kamoja ja yritin samalla jo siivota paikkoja. Päivän päätteeksi isäni ajoi minut, lapset ja peräkärryllisen matkalaukkujamme hotellille, kun Espanjan mies jäi vielä Vuosaareen kuuraamaan paikkoja. Hitto me oltiin nukkumaanmennessä P O I K K I.

Ja kun olisinkin saanut nukuttua, mutta päässäni pyöri kaikki tehdyt ja tekemättömät asiat. Siinä mieleni myllätessä tajuntaani jysähti epämiellyttävä muistikuva päivästä: Suihkutin puhdistusaineen uuniin, mutta unohdin pyyhkiä sen pois! Kävin miettimään miten kertoisin asuntomme ostajalle asiasta. Mietin miten pääsisin sisälle kotiimme jonne meillä ei enää ole avaimia. Sitten kävin miettimään voiko puhdistusaine vaurioittaa uunia. Jos uuni vaurioituu, joutuisi uusi omistaja vaihtamaan uunin myötä koko keittiön. Mitähän se maksaisi. Eihän sitä mikään kotivakuutus korvaisi. Sain itseni lähes hysterian partaalle kelatessani asiaa. Yritin googlata voiko uunin puhdistusaine syövyttää pinnan puhki. En löytänyt kysymykselleni vastausta, mutta luin siitä miten joku toinen oli suihkuttanut puhdistusaineen uuniin, paistanut lihapullat uunissa ja syöttänyt ne lapsilleen. Nyt se sitten kyseli Kaksplussan sivuilla mitä pitäisi tehdä. Tämä tieto ei kuitenkaan lievittänyt minun tuskaani. Lopulta päätin herättää Espanjan miehen:

“Kulta I am really sorry to wake you but I have to as I might have destroyed the oven and we have to pay for a new kitchen.”

EM: “Mmmmm”

“Did you clean the oven?”

EM: “Yeah.”

Puolitoista tuntia täysin hukkaanheitettyä aamuyön angstia.

Naurettavista yöunista huolimatta selvisimme lentokentälle menosta, lennoista ja vaihdosta hyvin. Kaikki laukkummekin löysivät perille Santiago de Compostelaan, jossa meitä oli vastassa Espiksen veli ja äiti puolisoineen kahdella autolla. Mulla oli epätodellinen fiilis kun ajelimme mutkaisia pikkuteitä Santiagosta rannikkoa kohti, jota säesti ulkona vallitseva luonnonilmiöiden kakofonia: Samaan aikaan satoi ja taivaalla oli upea auringonlasku. Tästä se alkaa.

Mutaiset aivot, ajattelematta olemista ja pieni liiskaantunut sormi

Mun päässä on mutaa. Siltä se tuntuu. En pysty oikein keskittymään mihinkään minuuttia kauempaa ilman että vilkaisen välillä puhelinta, facea tai sähköpostia. Mut pakkohan mun on tsekata jos joku on vastannut siihen myynti-ilmoitukseen pöydästä tai joku kavereista vastannut lauantain juhlakutsuun tai autonostaja laittanut viestiä. Siinä vilkaisujen tai vastailujen välillä yritän pakata. Yritän mutta en ole oikein vielä siinä onnistunut. Miten paljon tavaraa meillä onkaan ja miten kauan sen läpikäyminen ja varsinkin jatkosijoittelu viekään. Pieneksi jääneita vaatteita, lapsuuden päiväkirjoja, kuvia entisistä poikaystävistä joita pitää repiä. ’Kalenteri vuodelta 2001, mitäs silloin tapahtuikaan… Ainiin, toi oli se viikonloppu kun kaksi ystävääni Lontoosta tuli vierailemaan luokseni Brysseliin ja minä menetin ääneni! Opastin ystäviäni kuiskaamalla ympäri Brysseliä…Oho, kato, viestiä autonostajalta. Olin antanut tilinumeron väärin. Hitto.’ En ole pakannut yhtäkään laatikkoa tai laukkua alusta loppuun. Vasta heitellyt muutaman laatikon pohjalle pari asiaa. Lähinnä vetelen kaappien ja laatikoiden sisältöjä ulos pöydille ja lattioille, joita sitten käyn läpi ja kierrätän, laitan roskiin tai säilytän. Säilytettävät eli Espanjaan muutettavat tavarat sitten jäävät siihen pöydälle tai lattialle odottamaan pakkausta kun minä siirryn seuraavan tavarakätkön kimppuun. Toivottavasti myös mutaisilla aivoilla ja sekavalla pakkaustyylilläni tulee joskus valmista.

6-vuotias esikoisemme on jo pakannut matkalaukkunsa. Kaikki vaatteet pikkareita myöten rullailtu pieniksi rulliksi, joista Marie Condo voisi olla ylpeä. Joka päivä Karkki kysyy; ’Äiti, mitä minä voisin tänään pakata?’ Yleensä vastaan; ’Öö, en vielä oikein tiedä, odota kun mun on käytävä läpi tämä laatikko ja tuo hylly ja…’ Karkki on superinnoissaan lähestyvästä muutosta. Siihen intoon ei tullut lommoa edes silloin kun yksi Karkin parhaista ystävistä sanoi: ’Ja sitten sä et nää mua enää koskaan!’ Minä tietenkin kiiruhdin väliin sanomaan että tietenkin te näätte, Annikan perhe tulee sitten Madridiin meidän luo kylään ja kyllähän mekin käydään Suomessa lomilla. Todellisuudessa en ole ollenkaan varma siitä näkevätkö he enää. En tietenkään sano sitä ääneen, mutta sen ajatteleminen saa minut surulliseksi. Niinkuin äitini ajatteleminen. Olen yrittänyt olla ajattelematta äitiäni jotta saisin tarvittavat asiat tehtyä. Olen yrittänyt olla ajattelematta äitini ikävää lapsiamme kohtaan joita hän on hoitanut, sylitellyt, lohduttanut ja rakastanut kuin omiaan kuuden vuoden Suomessaoloaikamme. Koko Karkin ja Papun elämän. Voi Äiti.

Lähtövalmisteluihin ja kaikenlaiseen kauppojentekoon valitettavaa vaihtelua toi kuopuksen sormen liiskaantuminen. Viikko sitten vierailimme Luonnonhistorian Museossa hyvän ystäväni ja lastemme kanssa. Lapset viilettivät huoneesta toiseen, tiikereitä, mammutteja, orankeja ja gorilloja ihastellen. Papu 2-v muiden mukana. Tyyppi huokaili ’vau’ ja ’äiti kato’ ja ’jeijona’, kunnes juoksi taas seuraavaan huoneeseen tai kerokseen. Minulla oli täysi työ pysyä mukana.

Kiertelimme Suomen luontoa käsittelevässä huoneessa, minä ystäväni kanssa jutellen ja lapset ympärillä hyörien, kun ihan selkäni takaa kuului jumalaton pamaus. Käännähdin ympäri ja näin Pikku-Papun näytteillelaitetun vitriinin vieressä. Vitriinin kansi oli pamahtanut kiinni. Olin alkaa torua Papua samalla kun avasin kantta, mutta huudahdinkin säikähdyksestä kun tunsin jotain märkää käsissäni. Papun pieni peukalonpää oli jäänyt vitriininkannen alle. Verta tuli paljon, sitä suorastaan pulppusi Papun sormesta. Näin heti että sormenpäässä oli kunnon viilto joka jatkui kynnen puolelle. Sitten Papu alkoi huutoitkemään ja minä otin hänet syliini ja yritin olla panikoimatta. Ystäväni toi paperia ja pyysin häntä hakemaan apua. Vein Papun vessaan, laitoin kylmän veden valumaan ja sormen veden alle. Pahalta näytti. Niin pahalta että heikotti. Rauhoittelin Papua. Henkilökuntaan kuuluva ystävällinen mies toi sidetarpeita joita käytin Papun sormen paketoimiseen. Hyppäsin taksiin, jätin Karkin ystäväni kanssa ja suuntasin Papun kanssa Lastenklinikalle.

Röntgenissä selvisi että sormen päässä oli murtumahippu. Papu sai kipulääkettä ja lääkäri liimasi ihon kiinni. Kynnelle ei oikein voinut mitään, se varmaan tippuisi pian. Selvisimme kuitenkin säikähdyksellä, pahemminkin olisi voinut käydä. Illalla kun olimme hiukan toipuneet tapahtuneesta, aloin kelailla meitä auttaneen museohenkilökuntaan kuuluvan miehen sanoja. Hän sanoi ettei ’se ollut ensimmäinen kerta’ kun saman vitriininkannen kanssa oli käynyt jotain. Siis sen alle 90cm pitkän pätkän ulottuvilla olevan painavan vitriininkannen joka ei ollut missään kiinni ja johon sai koskea. Siitä sisuuntuneena kirjoitin museolle sähköpostia seuraavana päivänä, jossa kerroin tapahtuneesta ja pyysin heitä korjaamaan vitriininkannen välittömästi. Vastaus saapui nopeasti museon johtajalta, joka pahoitteli tapahtunutta ja kertoi että puuseppä oli jo käynyt työstämään kyseisiä vitriinejä. Meille luvattiin myös että saamme ensi viikolla mennä valitsemaan Papulle lohdutukseksi jotain museon kaupasta. Ehkä pysymme muuten pois museoista ja näyttelyistä lähtöpäiväämme saakka, ihan vaan varmuuden vuoksi. Ei enää muita loukkaantumisia kiitos.

 

 

 

Onnellinen uneton Vuosaaressa

Muu perhe vielä nukkuu, mutta minä olen jo pyörinyt hereillä 5.54 lähtien. Sunnuntaiaamu, eli nukkua voisi niin pitkälle kun unta riittää, mutta mulla on mielessä satayksi asiaa. Päällimmäisenä suunnaton helpotus. Espanjaan muuttomme suurin Suomenpään pala on loksahtamaisillaan kohdalleen: Hyväksyimme perjantaina sitovan ja ehdottoman tarjouksen asunnostamme. Jesssssss!

Kun perjantaina siivosimme, siistimme ja stailasimme asuntoamme houkuttelevaksi yksityisesittelyä varten, Espanjan mies ja minä molemmat olimme huonolla tuulella ja väsyneitä. Varsinkin viime viikkoina on ollut järkyn rasittavaa samaan aikaan myllätä taloa ja tavaroitamme läpi, ja sitten taas siivota rojut, laatikot ja läjät pois näkyviltä asuntoesittelyjä varten. Olemmehan tehneet sitä jo huhtikuusta saakka. Lisäksi meitä on vaivannut huoli siitä meneekö asunto, milloin se menee ja mitä jos ei menekään? Mutta eilen saimme välittäjältämme ne hyvät uutiset joita oli odotettu – tarjous jonka voimme hyväksyä.

Olimme ystävien luona heille myytyä nojatuoliamme toimittamassa, kun puhelu tuli. Lapset leikkivät keskenään ja mieheni jutusteli ystävien kanssa. Puhelun edetessä minä sytyin hymyilemään kuin hangon keksi ja kävin viittoilemaan epämääräisillä peukutuksilla ja salsaliikkeillä Espanjan miehelle että hyvältä kuulostaa. En oikein voinut uskoa kuulemaani: Hinta kohdillaan, kaupat kahden viikon sisään ja vapautuminen 1.9. Kaikki sopi meille paremmin kuin hyvin, onhan lentopäivämme 28.8. Lisäksi ostajat ovat kiinnostuneita muutamasta isommasta huonekalustamme jotka halumme myydä pois ennen lähtöämme. Melkein liian hyvää ollakseen totta!?

Puhelun jälkeen lähdimme siltä seisomalta kavereiden kera ulos syömään ja juhlistamaan tarjousta. Meidän onneksemme ystävämme asuvat Punavuoressa, jossa kivoja ruokapaikkoja löytyy ihan kotioven tuntumasta. Loppuilta meni epäuskoisen ilon- ja helpotuksentunteen vallassa.

Lauantaina ei tehnyt mieli tehdä mitään hyödyllistä, vaikka pakotimmekin itsemme Ikeaan muuttolaatikkojen ostoon ja lihapullia syömään. Illalla tsekkasin itseni ulos muuttozonelta eli kotoa ja lähdin Helsingin iltaan rakasta ystävää tapaamaan ja asunnon myyntiä juhlistamaan. Muutaman prosecco-lasillisen jälkeen oli nauru ja kyyneleet yhtä herkässä ja olo uskomattoman höyhenenkevyt.

Nyt me pääsemme sotkemaan ja pakkaamaan, eikä kyllä siivota kertaakaan yhtään mitään ennen muuttopäiviä! Nyt voimme keskittyä pakkaamisen lisäksi Espanjan elämämme järjestämiseen. Tunnen innostuksen tulevasta jo kutittelevan vatsanpohjassani.

 

 

 

 

Lentoliput varattu, viisi viikkoa muuttoon

Nyt ne lentoliput todellakin on digitakataskussa ja lähtöpäivämäärä viiden viikon päässä! Tähän päivään saakka kaikista valmisteluista huolimatta minua on salaa kalvanut epäilys siitä toteutuuko muuttomme ollenkaan, mutta lentolippujen varaaminen ja lähtöpäivämäärän saaminen pyyhkäisi viimeisetkin epäilyksensiemenet mielestäni. Kohta lähdetään.

Heti liput varattuamme Espanjan mies ja minä molemmat vaihdoimme vaihdetta suurempaan lähtövalmisteluissamme, ja viime päivät ovatkin olleet täynnä pähkäilyä siitä mitä pakataan ja muutetaan Espanjaan, mitä taas myydään tai annetaan pois. Kun kuutiometri tavaraa muuttokuormassa maksaa 200-250€, on jokaista isompaa esinettä mietittävä tarkkaan: ”Mikroaaltouuni? Annetaan vaikka äidille. Pölynimuri ? Otetaan mukaan, onhan se noin pienikin.” Tosi hankalaksi päätökseksi on osoittautunut meidän viisi vuotta vanha Pohjanmaan kalustetehtaan vuodesohva, joka veisi yksin kaksi kuutiometriä muuttokuormasta, mutta joka on toisaalta niin ihana, käytännöllinen ja hyvälaatuinen, että tällä hetkellä olemme molemmat sen mukaanottamisen kannalla. Mutta jos otamme sen emme sitten paljon muita huonekaluja voikaan ottaa, jotta muuttomme kustannukset pysyivät jotenkin järkevinä. Muutama ystävä ja sukulainen on jo ilmoittanut haluavansa ostaa joitakin huonekaluja ja tavaroita joita emme ota mukaamme. Eräs ystäväni harkitsee automme ostoa.

Vaikka omaisuutemme vähentäminen tuottaakin päänvaivaa, on se myös äärimmäisen tyydyttävää. Mikä siinä onkin että muutama tavarasta tyhjennetty hylly saa niin hyvälle mielelle? On jotenkin ihanaa vapauttaa itsensä tavarasta. Onneksi muutimme Suomeen aika kevyin kantamuksin vasta vajaa kuusi vuotta sitten (muistaakseni kuusi kuutiometriä tavaraa silloin), joten ei meillä ole ollut montaa vuotta aikaa haalia lisää tavaraa. Silloin tosin muutimme 7kk vanhan vauvan kanssa jolla ei kovin montaa lelua vielä ollut. Nyt meiltä löytyy kahden lapsen lelut, pyörät, potku- ja skeittilaudat, talvivaatteet, luistimet, pulkat ja kurakelivaatearsenaalia jne. Apua. Pitäisiköhän jättää ainakin kuravaatteet suosiolla Suomeen?

Olimme Hietaniemen kirpputorilla perjantaina myymässä lähinnä pieniä lasten vaatteita, leluja ja kenkiä. Päivä oli ihanan aurinkoinen ja kauppa kävi. Karkki nautti myyjänroolistaan ja Papukin jaksoi ihailtavan hyvin koko päivän kanssamme torilla.

Jännitämme huomista päivää sen isoimman myytävän, asuntomme, tähden. Viime keskiviikon asuntoesittelyssä oli käynyt nuori perhe, joka oli ollut heti kiinnostunut asunnostamme. He olivat jo olleet yhteydessä pankkiinsa, jonka jälkeen he sopivat välittäjämme kanssa tapaamisen huomiseksi. Odottelemme siis tarjousta. Kunpa se nyt olisi hyväksymisen arvoinen, jotta tämäkin iso pala loksahtaisi paikoilleen ennen lähtöämme! I’ll keep you posted!

Milloin me oikein muutamme Espanjaan?

Melkein päivittäin joku ystävä, tuttava tai sukulainen kyselee milloin me muutamme Espanjaan. Vastaukseni on epätoivoisen epämääräinen ’no se vähän riippuu’. Moinen päättämättämyys johtuu siitä että kuviomme on kinkkinen:

Asuntomme on edelleen myytävänä. Nyt viimeisen kuukauden päivät myyntiä on hoitanut kiinteistövälittäjä, mutta paljoa ei ole tapahtunut. Saimme yhden lähes naurettavan tarjouksen, joka oli vähemmän kuin ensimmäisen tarjous, jonka hylkäsimme vielä itse asuntoa myydessämme toukokuussa. Nyt mietityttääkin josko olisi kuitenkin pitänyt hyväksyä se toukokuinen tarjous, kun tämä myynti kestää ja kestää…Tavoitehintamme ei päätä huimaa, sillä se on sama mitä me itse maksoimme asunnostamme kolme ja puoli vuotta sitten. Välittäjä järjestää näyttöjä joka viikko, joka on sinänsä hieno homma, mutta äärimmäisen rasittavaa samaan aikaan. Tällä hetkellä on kai hiljaista asuntomarkkinoilla yleensäkin, ja vasta elokuussa alkaa yleensä tapahtumaan enemmän.

Haluaisimme muuttaa Espanjaan elokuun viimeisellä viikolla, mutta tahdomme myös saada asuntomme myytyä ja kaikki siihen liittyvät paperit hoidettua ennen muuttoa. Elokuun viimeiseen viikkoon on enää ruhtinaalliset seitsemän viikkoa(!), joten meidän on pakko tehdä päätös pian: Muutammeko suunnitellun aikataulun mukaisesti elokuun lopulla vaikka emme olisikaan saaneet asuntoamme kaupaksi?

Uskon kyllä että kerrostalokolmiomme menee lopulta kaupaksi,  mutta kuinka kauan siinä voi kestää? Tyhjän asunnon seisottaminen käy tyyriiksi, sillä siitä täytyy maksaa vastiketta sekä ainakin asuntolainan korkoa, yhteensä noin 500 euroa kuussa. Lisäkustannuksia tulee myös siitä että joudumme lähitulevaisuudessa palaamaan Helsinkiin kauppoja tekemään, joka maksaa ainakin toiset mokomat 500 euroa. Jos odotamme Helsingissä kaupantekoon saakka, voimme myös jatkaa työntekoa eli leivän tuomista pöytään tahoillamme.

Espanjassa tarkoituksenamme on muuttaa ensin matkalaukkuinemme Espanjan miehen kotiseudulle Galiciaan, jossa meillä on asunto. Sieltä käsin me sitten etsimme kotia Madridista, ja Espis varmaan jo reissaa sinne valokuvausprojektien perässä (we hope!). Minä onnistuin kuin onnistuinkin virittelemään itselleni freelance etätöitä Suomeen -hiphei – joka ei pitkää penniä rahakirstuihin tuo, mutta jotain ainakin. Joten töiden tai asunnon takia meidän ei ole pakko olla Espanjassa vielä elokuun lopulla. Mutta ajattelimme että olisi hyvä olla siellä ennen koulujen alkua (koulut alkaa 11.9. – korjatkaa jos olen väärässä!), jotta 6-vuotias Karkkimme pääsisi aloittamaan koulun jos ei nyt ihan kouluvuoden alusta mutta melkein. Ennen koulun aloitusta meidän pitää tosiaan löytää vielä se asunto Madridista ja sen jälkeen saada Karkille paikka lähikoulusta. Uskon että siinä menee ainakin kuukausi, joten Karkki tulee varmasti aloittamaan koulun myöhässä.  Karkki joutuu jo muutenkin skippaamaan esikoulun ja aloittamaan suoraan koulussa, uudessa paikassa ja espanjan kielellä. Minulla itselläni kyllä jo puntti tutisisi Karkin kengissä, mutta ainakin tällä hetkellä neiti on vaan iloinen siitä että pääsee jo kouluun!

Pelkään kai sitä että jos emme saa muutettua Madridiin suunnilleen syyskuussa, me kaikki jäämme junasta uuden koulu- ja työvuoden aloituksen suhteen, ja menetämme mahdollisia alkavia työprojekteja kuin myös sosiaalisia verkostoitumismahdollisuuksia. Ajattelenko liian suomalaisesti? Ottavatko espanjalaiset koululaiset vielä kaverikseen vaikkei olekaan ollut koulussa ensimmäisestä päivästä lähtien? Entä onko syyskuu edes samanlainen vuodenaloitus harrastusten ja työprojektien suhteen niinkuin elokuu täällä Suomessa?

Ja se kaikista polttavin kysymys: Mitä meidän pitäisi tehdä? Muuttaa suunnitellusti elokuun lopulla vai odotella täällä Suomessa kunnes asunto on myyty? Toivon tietenkin että joku ihana ihminen tekee tarjouksen kodistamme seuraavaan näytön jälkeen ja asia ratkeaa itsestään ennenkuin meidän on pakko päättää. Siihen saakka kuitenkin tämä epävarmuus on kuitenkin syvältä – en tiedä alkaisinko jo pakata tai ilmoitanko lähtömme päivämäärän jo päiväkotiin ja töihin vai en. Olemme tosi epämukavassa ja epämääräisessä välitilassa.

 

 

Välinpitämättömyydestä

Se on todella helppoa. Se ei maksa mitään. Se ei vaadi erityisiä taitoja, eikä suuria älynlahjoja. Sen voi tehdä rappukäytävässä, oman kodin pihassa, kadulla, bussissa, metrossa, junassa, päiväkodissa, koulussa, työpaikalla, puistossa tai harrastuksissa. Siihen ei aina tarvitse edes sanoja. Se voi olla katse, hymy, nyökkäys tai käden heilautus. Omaan kokemukseeni perustuen britit tekevät sen paremmin kuin suomalaiset. Myös espanjalaiset tekevät sen paremmin kuin suomalaiset. Nimittäin kanssaihmisten huomioimisen.

Helena Liikanen-Regner kirjoitti Hesarin kolumnissaan käytöstapojen tärkeydestä ranskalaislasten kasvatuksessa. Eilen Helena mainitsi blogissaan saaneensa positiivisten kommenttien lisäksi palautetta, jossa kritisoitiin esim. kadulla tervehtimisen merkityksettömyyttä ja ’näennäistä hyvätapaisuutta’. Tartun aiheeseen sillä välinpitämätön kanssaihmisten kohtelu, joka on jollekin näennäistä hyvätapaisuutta, on suosikki-inhokkini, joka tasaisin väliajoin nostattaa verenpaineeni tappiin takaisin Suomeen muutettuani. Sitä voi tietenkin kohdata missä päin maailmaa vain, mutta täällä Pohjolassa tyly välinpitämättömyys on valitettavan usein perusasetus kuin poikkeus.

Miten se sitten ilmenee? 

Pienissä arkipäiväisissä tilanteissa. Kutsuttakoon välinpitämätöntä käytöstä lyhyesti ja ytimekkäästi Tylyksi:

Tyly ei tervehdi naapuria tai katso tätä edes silmiin. Tyly ei puhua pukahda kun kadun kulmassa kolauttaa kyynärpäänsä vastaantulijan kylkeen tai kassinsa tämän polveen. Tyly ei missään nimessä nosta katsettaan ja huomioi ruuhkaisessa paikassa vastaantulijaa, vaan jatkaa omaa, suoraviivaista reittiään niin että se vastaantulija joko a) Törmää Tylyyn ja kiroaa tämän koska on itsekin Tyly, tai b) Hyppää sivuun ja antaa tylyn paahtaa ohi. Tyly ei sano ’anteeksi, pääsisinkö ohi’ ruuhkametrossa, vaan joko vääntelehtii vihaisesti edessäseisojan takana kunnes hänet huomataan, tai sanoo vihaisesti ’pois tieltä’. Tylyllä ei myöskään ole aikaa pitää ovea sekuntia kauempaa auki (onnistuu myös ilman katseontaktia!) siitä jo läpi kuljettuaan, niin että se kahden askeleen päässä tuleva kanssaihminenkin pääsisi sisään samalla ovenavauksella. Tämä viimeinen varsinkin saa minut hyppimään tasajalkaa!

Miten paljon miellyttävämpää pienet arkielämän kohtaamiset ovatkaan jos ottaa kanssaihmiset huomioon? Jo pieni hymy tai nyökkäys tekee ihmisen näkymättömästä näkyväksi, oven auki pitäminen osoittaa välittämistä, ystävällinen tervehdys taas saa hyvälle tuulelle. Ja kun nämä pienet asiat toistuvat tilanteesta, päivästä ja viikosta toiseen, tekevät ne arjesta parempaa ja valavat uskoa toisiin ihmisiin vihan ja epäilysten sijaan. Ne luovat yhteenkuuluvuuden tunnetta.  Uskon että muiden huomioonottaminen näiden pienten asioiden kautta myös lisää suvaitsevaisuutta, kuten kaikenlainen erilaisten ihmisten kohtaaminen yleensä. Muiden huomioiminen tekee arjesta ja elämästä parempaa. Kyllä, isoja väittämiä, I know.

Ymmärrän kyllä, että joskus yksittäisen henkilön tylyys voi johtua hänen omasta elämäntilanteestaan, ujoudesta tai pelosta. Ja kirjoitukseni Tyly voi olla hyvä äiti, erinomainen isä tai vaikkapa ihmisoikeuksista huolestunut Amnestyn jäsen. Mutta mielestäni toisen huomioonottaminen sekä hyvin kohtelu (huom. ei kohteliaisuus), myös kodin tai ystäväpiirin ulkopuolella, ovat ihmisenä olemisen kulmakiviä. Meidän vanhempien velvollisuus on opettaa se lapsillemme.

Mitä mieltä sinä olet?

Kiitos kaikille ihanille jotka jaksatte ottaa muut ihmiset huomioon ( :

Valokuva Angel Gil

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Koko perheen päiväreissulla Kaunissaaressa

Yksi ’meidän on käytävä vielä tänä kesänä ennen Espanjaan muuttoa’ -listallani olevista paikoista on Kaunissaari. Se päätyi Suomenlinnan, Linnanmäen, Muumimaailman ja Ahvenanmaan kanssa samalle listalle koska:  1) Asumme naurettavan lähellä 2) Emme ole siellä koskaan käyneet 3) Se on kuuleman mukaan kaunis saari.

Vain 10 minuutin pyörämatkan päässä kodistamme Vuosaaressa hyppäsimme Norsjölinen lauttaan, joka vei meidät 50 minuutissa (10 kilometriä) nimensä veroiseen Sipoon saariston saareen. Liput oli aikuiselta 20 euroa meno – paluu, ja meidän alle 7-vuotiaat lapset pääsivät ilmaiseksi reissuun.

Paitsi kaunis, Kaunissaari on todella hyvä päiväretkikohde lapsiperheille. Lautta lähtee Vuosaaaresta klo 11 ja paluumatkalle startataan klo 15 Kaunissaaresta. Lauttaan mahtuu useammatkin rattaat ja Kaunissaaren polut ovat tarpeeksi leveitä ja hyväkuntoisia rattaiden kanssa retkeilyyn. Lautalta löytyy pieni kahvilanurkkaus ja saarelta ravintola, jos omat eväät jäivät lähtösählingeissä kotiin. Vesipisteitä ja keittokatoksia on saarella useampi. Grillikatos löytyy, mutta avotulen teko luontoon on kielletty. Käymälöitä on ripoteltu sopivasti ympäri saarta. Soutuveneitä saa vuokralle, ja näimme saaressa myös lentopalloverkon ja ison shakkilaudan taaperonkokoisine nappuloineen.

Saari on vain 2km pitkä ja 800m leveä, ja koko saaren ympäri vievä kävelyreitti on noin 4km pitkä. Reippaampi retkeilijä ehtisi sen hyvin kävellä tunnissakin, mutta koska meidän perheen tahdin määräsi uppiniskainen Papu 2-v (joka ei tällä hetkellä suostu istumaan rattaisiinsa ilman ihan järkyttäviä itkupotkuraivareita), etenimme verkkaisesti. Lautan saavuttua Kaunissaareen kävelimme ensin laiturilta saaren itäkärkeen, ja ohitimme molemmat saaren tilaussaunat, ravintolan, pienen leikkipaikan ja uimarannan. Nämä kaikki siis vain 10 minuutin säteellä laiturista, jos reissussa on kiukuttelijoita joita ei saa pidemmälle kävelemään tai jos ei muuten vain huvita jatkaa eteenpäin.

Me jatkoimme kuitenkin hiukan pidemmälle, nimittäin 800 metriä saaren etelärannalle. Kävelimme sinne vehreän metsän halki, jossa auringonsäteet silittelivät päitämme tallustellessamme korkeiden kuusien reunustamaa polkua. Papu oli ihan fiiliksissä metsässä kävelystä, mutta Karkki jo odotti kovasti rantaan saapumista, sillä mukana kulki oma onkivapa jota oli pian päästävä kokeilemaan.

Saareen voi jäädä pidemmäksikin aikaa, sillä siellä on Helsingin kaupungin omistamia vuokramökkejä ja telttailu on sallittua lähes koko saaressa, 15 euron vuorokausihintaan. Kävelymatkallamme näimmekin useita telttoja metsän siimeksessä, sekä kallioisen etelärannan läheisyydessä. Osa teltoista näytti ennemminkin telttakankaisilta huviloilta pihakalusteineen ja -koristeineen, joita ei hetkessä purettaisi ja selkään heitettäisi. Koko kesän telttapaikka onkin 300 euron kausihintaan hintatietoisen luontoihmisen ehdoton valinta kesämökinvuokrauksen sijaan. Sitähän voisi harkita Espanjaan muutettuamme sitten pitkien Suomen kesälomien majapaikkana (hih). Lapset eivät ole kyllä nukkuneet vielä kertaakaan elämässään teltassa, mutta toivon että sekin tapahtuu vielä tämän kesän aikana. Se on toisella listallani.

Asetimme huopamme pienelle hiekkarannalle grillikatoksen läheisyyteen ja söimme eväämme. Sitten vein Karkin kalaan kalliolle. Syöttinä toimi kinkunpala kun ei matoja ehditty kaivella – tärkeintä kun oli että toinen pääsee onkimaan, kaloista viis! Emme kyllä nähneet sintin sinttiä kiveltämme. Samaan aikaan Espanjan mies yritti tuloksetta nukutella kärttyistä Papua päiväunille (ainut syy miksi meillä oli edes rattaat mukana).

Sitten, aivan liian pian, olikin jo aika lähteä

Lauttamatkalla vaivuin väsyneensuloiseen, semihypnoottiseen tilaan, joka on helppoa vene- ja junamatkoilla kauniiden maisemien lipuessa ohitse.

Suosittelen Kaunissaaren retkeä lämpimästi kyllä kaikille lapsiperheille, oli perheessä partiolaisia tai ’mut ei mulla oo muita housuja kuin farkut’ -tyyppejä. Kaikki siellä viihtyy. Ja uimakamppeita ei kannata unohtaa. Tai voihan sitä aina uida nakunakin, vaikka me emme uskaltaneetkaan!

 

Tiedustelumatkalla Madridissa

Minä ja mieheni teimme kolmen päivän nuuskintamatkan Madridiin. Siis vain me kaksi. Tämä oli mahdollista pääasiassa äitini ansioista, joka hoiti lapsiamme meillä matkamme ajan. Äidistäni huolta pitämään oli puolestaan värvätty veljeni, ystävämme ja tietenkin lastemme päiväkoti, jotka antoivat hänelle hengähdystaukoja. Mutta vaikka lasten jättäminen oli minua kovasti etukäteen jännittänyt, epäilyttänyt ja kaduttanutkin, kaikki meni hienosti kotona poissaollessamme.

Matkamme tarkoitus oli potentiaalisten asuinalueiden katsastaminen ja miehen yksi työtapaaminen, joten olimme liikkeessä joka päivä aamusta iltaan. Jos lapset olisivat olleet mukana – noh, emme varmasti olisi ehtinyt tehdä puoliakaan siitä mitä ehdimme kahden. Koko ajan olisi jollain ollut nälkä tai pissahätä tai päiväuniaika tai ’äiti mä en jaksa enää kävellä’ -aika.

Madridissa oli jo ihan täysi kesä. Laskeutuessamme Barajasin lentokentälle viiden jälkeen iltapäivällä, lämpömittari näytti yli kolmeakymmentä astetta. Matka lentokentältä Airbnb asuntoomme Malasañan kaupunginosaan taittui kätevästi ja nopeasti metrolla. Metroissa on ilmastointi, joka tuntuu taivaalliselta kuumuudessa tallustamisen  jälkeen.

Malasaña

Malasaña on vilkas ravintoloita, baareja, katutaidetta ja pikkuputiikkeja täynnä oleva, iltasella hipstereistä ja puheensorinasta täyttyvä kaupunginosa, joka vielä kymmenen vuotta sitten oli hyvinkin perinteinen Madridilainen barrio. Ikkunaton pikku asuntomme sijaitsi vilkkaalla Plaza Dos de Mayolla Malasañan sydämessä, joka varsinkin auringon laskiessa ruuhkautui illanviettäjistä. Ystäväjoukkiot istuivat iltaa baarien terasseilla tai aukion penkeillä, joiden lomassa pieni kumara nainen kiersi myymässä olutta yhdellä eurolla pyörillä kulkevasta vetolaukusta. Martini rosso maistui hyvältä yhdellä terasseista, vaikka viemärin- ja pilvenhajut saivatkin meidät välillä kipristelemään neniämme. Keeping it real.

Plaza Dos De Mayolla

Valitsin Malasañan majapaikaksemme sen keskeisen sijainnin ansiosta. Bilbaon ja Alonso Martinezin metroasemat olivat vain viiden minuutin kävelymatkan päässä, ja Gran Viallekin käveli vain noin 15 minuutissa. Kahvilat ja ruokapaikat olivat ihan kotikynnyksellä, joissa me istuimme syömässä ja juomassa aamupalasta iltapalaan huumaantuneena siitä ihanasta tunteesta, kun ei itse tarvi tehdä muuta kuin nauttia!

Lasten kanssa olisimme kyllä valinneet majapaikan toisin, mutta tällä matkalla ei onneksi tarvinnut miettiä muita kuin meitä kahta.

Pacifico

Toisena päivänä mies lähti aamulla työtapaamiseensa, ja minä suuntasin Pacifico -nimiselle alueelle, joka sijaitsee ison puistoalueen Retiron eteläpuolella. Siellä 10 minuuttia hortoiltuani päätin ottaa espanjankielen härkääni sarvista ja käydä kyselemään paikallisilta millaista alueella oli asua lasten kanssa. Minulla kävi tuuri: Ensimmäinen kadulla pysäyttämäni henkilö sattui olemaan sympaattinen nuori isä nimeltä David, joka työnsi alle vuoden ikäistä tytärtään rattaissa. Davidilla oli aikaa ja hän mielellään jutteli kanssani samalla kun kävelimme Pacificon katuja. David vei minut kadulle, jonka jokaisessa kerrostalossa on oma uima-allas ja leikkipaikka, näytti minulle läheiset puistot, koulut, poliisilaitoksen, kulttuurikeskuksen ja lääkäriaseman. Mikä tärkeintä, näin myös barrion sydämen eli plazan, jonne paikalliset kokoontuvat lapsineen illan hämärtyessä tapakselle ystäviä ja sukulaisia tapaamaan, ja jossa lapset leikkivät keskenään potkulautoineen ja rullaluistimineen. Pacifico vaikutti aidolta ja lämminhenkiseltä paikalta, jossa olisi varmasti helppo tutustua uusiin ihmisiin.

Gracias David!

Planetario / Delicias

Seuraavaksi suuntasimme miehen kanssa Planetario / Delicias alueelle, joka ei sekään ole kovin kaukana keskustasta. Koska emme vielä tiedä missä käymme töissä, päätimme että keskittyisimme vain lapsiystävällisiin alueisiin, joista pääsee helposti julkisilla joka puolelle kaupunkia. Emme myöskään halunneet tehdä samaa virhettä uudelleen kuin Suomeen muuttaessa: Muutimme tuntemattomaan superhiljaiseen lähiöön keskelle ei mitään, jossa ei sitten ollutkaan mitään. Meille.

Planetario oli ihana! Uusia taloja, paljon puistoalueita joista yksi oli todella iso, ja selvästikin paljon lapsiperheitä. Ja kävelymatkan päästä löysimme Mataderon, nykytaiteen keskukseen, joka toimii vanhan teurastamon isoissa punatiilisissä rakennuksissa. Tuli Helsingin oma Kaapelitehdas mieleen. Mataderosta löytyy saman katon alta pieni elokuvateatteri, vaihtuvia näyttelyitä, tanssitaidetta, keskusteluja, kahvila ja taiteilijoiden / luovan alan työläisten työtiloja. Puhuimme lyhyesti taas muutaman alueella asuvan perheellisen kanssa, ja lähdimme sieltä aikamoisen vakuuttuneina siitä että tämä on meidän alue, jos vain sopiva asunto löytyy.

Matadero

Vieraile Mataderon sivuilla tästä

Espanjan miehen työtapaaminenkin meni tosi lupaavasti, joten meille jäi tosi hyvä fiilis tästä reissusta. Kun vielä viimeisenä iltana saatiin juhlia herran synttäreitä ystävien, hyvän ruoan ja juomien kera, tuntui haikealta lähteä Madridista takaisin Helsinkiin.

Mutta muutaman kuukauden päästä me palaamme. Hasta la vista, baby!