Ja niin se sitten tapahtui

Tässä minä nyt sitten istun. Punaisella sohvallamme Espanjan Laxen asunnossamme, joka on tällä hetkellä ainut kotimme maailmassa. Helsingin Vuosareen kodin oven suljimme viimeisen kerran sunnuntaina. Lentokenttähotellissa vietetyn yön jälkeen lensimme Barcelonan kautta tänne Galiciaan maanantaina.

Viime viikkomme Helsingissä oli ihan älyttömän hektinen. Valmisteluja, pakkausta, siivousta, ja tietenkin lukuisia hyvästejä. Minä sanoin heippoja ystäville ja perheelle hymyssä suin, sillä kaiken konkreettisen järkkäämisen keskellä minulla ei ollut aikaa miettiä muuttoamme. Onneksi. Ja eihän tämä minulle uutta ole, tämä lähteminen, mutta lapsille kyllä. Minä herkistyinkin eniten kaikkeen lapsiini liittyvässä lähtöpäivän lähestyessä, kuten päiväkodissa ihanille hoitajille muutosta kertoessani ja hyvästejä jättäessäni. Vieläkin on pala kurkussa kun ajattelen etteivät lapseni ikinä enää palaa sinne ihanaan päiväkotiin jonka pihalla on pieni metsä. Siellä on esikoisen lempiope ja parhaat kaverit, kuopuksen ensimmäiset kokemukset päivähoidosta sekä ruoka-allergiat huolella ja taitavasti huomioinut ihana keittäjä.

Muuttopäivämme oli järkyttävän stressaava. Näin jälkiviisaana sanoisin että olisi ehkä kannattanut tehdä sitä muuttoa vähän useamman päivän ajan, ja jättää siivoukselle ihan oma päivänsä, mutta menihän se nyt noinkin, kaikki yhdessä päivässä. Espanjan mies kantoi ja ajoi laatikoitamme ja muutamia huonekalujamme isäni ja veljeni kanssa varastoon, kun taas minä (‘apunani’ kolme lasta, omat ja veljen) vielä pakkasin vikoja kamoja ja yritin samalla jo siivota paikkoja. Päivän päätteeksi isäni ajoi minut, lapset ja peräkärryllisen matkalaukkujamme hotellille, kun Espanjan mies jäi vielä Vuosaareen kuuraamaan paikkoja. Hitto me oltiin nukkumaanmennessä P O I K K I.

Ja kun olisinkin saanut nukuttua, mutta päässäni pyöri kaikki tehdyt ja tekemättömät asiat. Siinä mieleni myllätessä tajuntaani jysähti epämiellyttävä muistikuva päivästä: Suihkutin puhdistusaineen uuniin, mutta unohdin pyyhkiä sen pois! Kävin miettimään miten kertoisin asuntomme ostajalle asiasta. Mietin miten pääsisin sisälle kotiimme jonne meillä ei enää ole avaimia. Sitten kävin miettimään voiko puhdistusaine vaurioittaa uunia. Jos uuni vaurioituu, joutuisi uusi omistaja vaihtamaan uunin myötä koko keittiön. Mitähän se maksaisi. Eihän sitä mikään kotivakuutus korvaisi. Sain itseni lähes hysterian partaalle kelatessani asiaa. Yritin googlata voiko uunin puhdistusaine syövyttää pinnan puhki. En löytänyt kysymykselleni vastausta, mutta luin siitä miten joku toinen oli suihkuttanut puhdistusaineen uuniin, paistanut lihapullat uunissa ja syöttänyt ne lapsilleen. Nyt se sitten kyseli Kaksplussan sivuilla mitä pitäisi tehdä. Tämä tieto ei kuitenkaan lievittänyt minun tuskaani. Lopulta päätin herättää Espanjan miehen:

“Kulta I am really sorry to wake you but I have to as I might have destroyed the oven and we have to pay for a new kitchen.”

EM: “Mmmmm”

“Did you clean the oven?”

EM: “Yeah.”

Puolitoista tuntia täysin hukkaanheitettyä aamuyön angstia.

Naurettavista yöunista huolimatta selvisimme lentokentälle menosta, lennoista ja vaihdosta hyvin. Kaikki laukkummekin löysivät perille Santiago de Compostelaan, jossa meitä oli vastassa Espiksen veli ja äiti puolisoineen kahdella autolla. Mulla oli epätodellinen fiilis kun ajelimme mutkaisia pikkuteitä Santiagosta rannikkoa kohti, jota säesti ulkona vallitseva luonnonilmiöiden kakofonia: Samaan aikaan satoi ja taivaalla oli upea auringonlasku. Tästä se alkaa.

Koko perheen päiväreissulla Kaunissaaressa

Yksi ’meidän on käytävä vielä tänä kesänä ennen Espanjaan muuttoa’ -listallani olevista paikoista on Kaunissaari. Se päätyi Suomenlinnan, Linnanmäen, Muumimaailman ja Ahvenanmaan kanssa samalle listalle koska:  1) Asumme naurettavan lähellä 2) Emme ole siellä koskaan käyneet 3) Se on kuuleman mukaan kaunis saari.

Vain 10 minuutin pyörämatkan päässä kodistamme Vuosaaressa hyppäsimme Norsjölinen lauttaan, joka vei meidät 50 minuutissa (10 kilometriä) nimensä veroiseen Sipoon saariston saareen. Liput oli aikuiselta 20 euroa meno – paluu, ja meidän alle 7-vuotiaat lapset pääsivät ilmaiseksi reissuun.

Paitsi kaunis, Kaunissaari on todella hyvä päiväretkikohde lapsiperheille. Lautta lähtee Vuosaaaresta klo 11 ja paluumatkalle startataan klo 15 Kaunissaaresta. Lauttaan mahtuu useammatkin rattaat ja Kaunissaaren polut ovat tarpeeksi leveitä ja hyväkuntoisia rattaiden kanssa retkeilyyn. Lautalta löytyy pieni kahvilanurkkaus ja saarelta ravintola, jos omat eväät jäivät lähtösählingeissä kotiin. Vesipisteitä ja keittokatoksia on saarella useampi. Grillikatos löytyy, mutta avotulen teko luontoon on kielletty. Käymälöitä on ripoteltu sopivasti ympäri saarta. Soutuveneitä saa vuokralle, ja näimme saaressa myös lentopalloverkon ja ison shakkilaudan taaperonkokoisine nappuloineen.

Saari on vain 2km pitkä ja 800m leveä, ja koko saaren ympäri vievä kävelyreitti on noin 4km pitkä. Reippaampi retkeilijä ehtisi sen hyvin kävellä tunnissakin, mutta koska meidän perheen tahdin määräsi uppiniskainen Papu 2-v (joka ei tällä hetkellä suostu istumaan rattaisiinsa ilman ihan järkyttäviä itkupotkuraivareita), etenimme verkkaisesti. Lautan saavuttua Kaunissaareen kävelimme ensin laiturilta saaren itäkärkeen, ja ohitimme molemmat saaren tilaussaunat, ravintolan, pienen leikkipaikan ja uimarannan. Nämä kaikki siis vain 10 minuutin säteellä laiturista, jos reissussa on kiukuttelijoita joita ei saa pidemmälle kävelemään tai jos ei muuten vain huvita jatkaa eteenpäin.

Me jatkoimme kuitenkin hiukan pidemmälle, nimittäin 800 metriä saaren etelärannalle. Kävelimme sinne vehreän metsän halki, jossa auringonsäteet silittelivät päitämme tallustellessamme korkeiden kuusien reunustamaa polkua. Papu oli ihan fiiliksissä metsässä kävelystä, mutta Karkki jo odotti kovasti rantaan saapumista, sillä mukana kulki oma onkivapa jota oli pian päästävä kokeilemaan.

Saareen voi jäädä pidemmäksikin aikaa, sillä siellä on Helsingin kaupungin omistamia vuokramökkejä ja telttailu on sallittua lähes koko saaressa, 15 euron vuorokausihintaan. Kävelymatkallamme näimmekin useita telttoja metsän siimeksessä, sekä kallioisen etelärannan läheisyydessä. Osa teltoista näytti ennemminkin telttakankaisilta huviloilta pihakalusteineen ja -koristeineen, joita ei hetkessä purettaisi ja selkään heitettäisi. Koko kesän telttapaikka onkin 300 euron kausihintaan hintatietoisen luontoihmisen ehdoton valinta kesämökinvuokrauksen sijaan. Sitähän voisi harkita Espanjaan muutettuamme sitten pitkien Suomen kesälomien majapaikkana (hih). Lapset eivät ole kyllä nukkuneet vielä kertaakaan elämässään teltassa, mutta toivon että sekin tapahtuu vielä tämän kesän aikana. Se on toisella listallani.

Asetimme huopamme pienelle hiekkarannalle grillikatoksen läheisyyteen ja söimme eväämme. Sitten vein Karkin kalaan kalliolle. Syöttinä toimi kinkunpala kun ei matoja ehditty kaivella – tärkeintä kun oli että toinen pääsee onkimaan, kaloista viis! Emme kyllä nähneet sintin sinttiä kiveltämme. Samaan aikaan Espanjan mies yritti tuloksetta nukutella kärttyistä Papua päiväunille (ainut syy miksi meillä oli edes rattaat mukana).

Sitten, aivan liian pian, olikin jo aika lähteä

Lauttamatkalla vaivuin väsyneensuloiseen, semihypnoottiseen tilaan, joka on helppoa vene- ja junamatkoilla kauniiden maisemien lipuessa ohitse.

Suosittelen Kaunissaaren retkeä lämpimästi kyllä kaikille lapsiperheille, oli perheessä partiolaisia tai ’mut ei mulla oo muita housuja kuin farkut’ -tyyppejä. Kaikki siellä viihtyy. Ja uimakamppeita ei kannata unohtaa. Tai voihan sitä aina uida nakunakin, vaikka me emme uskaltaneetkaan!

 

Pian meilläkin on oma autobotti eli taapero päiväkotiin

Villi pikkumieheni Papu 1v 11kk aloitti päiväkodin eilen. Aamu alkoi pienellä sekoilulla, sillä vaikka olinkin muistanut pakata naperolle kaiken tarpeellisen, unohtui kotiin isosiskon kuravaatteet ja Papun rattaat. Yritin olla ajattelematta miten kipeäselkäinen Espanjan mies kiroaisi minua iltapäivällä luotsiessaan aina väärään suuntaan kävelevää taaperoa kotiin. Astuimme päiväkodin ovista sisään, laitoin vaatteet naulakkoon, annoin nopeaa halin ja pusun, ja niin jäi Papu käytävään itkemään omahoitajansa kanssa kun kävelin ulos. ”Hengitä syvään ja rauhoitu, hyvä Papun siellä on…” Onneksi tiesin että hänestä pidetään hyvää huolta, olinhan ollut viime viikolla kolmena päivänä tutustumassa Papun kanssa päiväkotiin, pienryhmään ja sen kasvattajiin.

Terhi kirjoitti jokin aika sitten kolmikieli-blogissaan taaperonsa tarhan aloituksesta Saksassa. Hämmästyin lukiessani että Saksassa lapsen totutteluvaihe päiväkotiin voi kestää neljäkin viikkoa! Papun ja Karkin päiväkodissa täällä Helsingissä totutteluvaihe kestää niin vähän tai kauan aikaa kuin perhe itse haluaa. Totuttelujaksoa toki tarvitaan, sillä päiväkodin aloitus on pienen, lähinnä äidin mahakarvoissa roikkuneen villi-ihmisen elämässä ISO muutos. Itse pidin kolmea päivää ihan sopivana aikana, sillä päiväkoti ja sen piha-alue olivat Papulle jo tuttua juttua siskon viemisten ja hakujen takia.

Papun kolme totuttelupäivää menivät hyvin. Hän oli innoissaan leikkihuoneen autoista ja traktoreista, söi tyytyväisenä ruokapöydässä muiden lasten kanssa, hymyili ujosti joka kerta kun joku lapsista tuli silittämään ryhmän uuden kuopuksen päätä. Hiekkaatikolla hän pontevasti käski hoitajaa tekemään uuden mutakakun sanomalla’otto’ (otro=toinen) heti kun hän sai edellisen rikottua. Tämä leikki olisi voinut jatkua vaikka iltaan saakka. Toisaalta ohjatun leikki- ja laulutuokion aikana hän ei jaksanut seurata eikä pysyä paikallaan, vaan vaati minua äänekkäästi (lue: itki ja karjui räkä roiskuen) mukaansa tutkimusretkelle päiväkodin käytäville.

Minua itseäni ihmetytti miten ryhmän muut lapset olivat kuin autobotteja, jotka olivat hienosti ohjelmoitu toistamaan päiväkotipäivän kuvioita ilman sanomista nuorinta myöten. Lapset marssivat ulkoa tultuaan vessaan ja käsienpesulle, ja sieltä kirjoja katselemaan. Ruoan jälkeen jokainen vei oman likaisen lautasensa pois. Sitten taas vessaan ja siitä vaatteita vähentämään päiväunille. Ulosmentäessä ja sisääntultaessa heidän kärsivällisyytensä riitti uskomattoman pitkään odotteluun ja jonottamiseen. Talvivaatteiden ja niiden päälle puettavien kuravaatteiden pukemiseen 14:lle lapselle nimittäin kuluu aikaa. En liioittele jos arvelen sen kestäneen noin puoli tuntia. Pyörittelin päätäni miettiessäni miten Papu on tottunut minun jatkuvaan huomiooni, ja miten paljon kaaosta kärsimätön taaperoni aiheuttaakaan harmonisen oloisessa ryhmässä ja sen ohjelmassa ensimmäisinä viikkoinaan. Mutta muu ryhmä varmasti imaisee Papun mukaansa, ja hän kuin huomaamatta ’oppii tavoille’.

Ymmärrän tietenkin miksi moista rutiinia ja ohjelmointia tarvitaan – miten muuten vain kaksi aikuista voisi huolehtia isosta ryhmästä lapsia, joista osa on alle kolmevuotiaita? Ja rutiinithan tuo myös turvaa pienten lasten päiviin erossa vanhemmistaan.  Pienimmätkin oppivat ymmärtämään missä järjestyksessä päivän tapahtumat seuraavat toisiaan, ja että kun A, B, C ja D on tapahtunut, äiti tai isä tuleekin jo hakemaan.

Minua huoletti ihan toinen asia. En nimittäin nähnyt ryhmän kasvattajien ottavan lapsia syliinsä ollenkaan tutustumisemme aikana. Ehkä sitä vaan ei tapahtunut minun silmieni edessä, tulimmehan päiväkodille vasta aamupalan jälkeen, kun muut lapset oli jo tuotu, ja lähdimme päiväunien aikaan. Mutta silti…Viekö lasten perustarpeista huolehtiminen kaiken kasvattajien ajan ryhmäkokojen ollessa suuria (Suomessa neljä alle kolmivuotiasta tai kahdeksan yli kolmivuotiasta per hoitaja)? Kosketetaanko jokaista lasta hellästi edes kerran päivän aikana, muuten kuin pukiessa tai pyllyä pyyhkiessä?

Etsin asiasta tietoa ja huomasin näin jälkijunassa että sadat varhaiskasvatuksen ammattilaiset ympäri Suomea olivat vastanneet kriittisesti tammikuussa julkaistuun Helsingin sanomien kyselyyn päivähoidosta ja resurssien puutteesta. Pääasiassa ryhmäkoot, kiire ja resurssien puute mm. sijaisten palkkaamiseen uuvuttaa monia kasvattajia ja aiheuttaa kaaosta päiväkodeissa. Monet kasvattajat kuvailivat miten aikaa riittää lasten kanssa todellakin vain kaikkein välttämättömimpään, kuten lasten hengissäpitämiseen, eikä lapsia pystytä muuten tukemaan tai huomioimaan riittävästi.

Lainaan suoraan Hesarista:

”Työntekijöiden kokemus on kaikkialla sama: aikaa lapsille on liian vähän”, kuvaili sijaisena kymmenissä päiväkodeissa pääkaupunkiseudulla kiertänyt.

”Sydämeni ovat särkeä lapset, joita tulisi tukea jatkuvasti, jotta he pääsisivät mukaan leikkeihin ja saisivat oikeita kaverisuhteita luotua.”

Apua. Onko asiat todella näin huonosti Suomen päiväkodeissa? Miksi? Hyvän varhaiskasvatuksen merkitys on uskomattoman suuri, ja sen tasosta on pidettävä kiinni kynsin ja hampain. Syksyllä 2016 varhaiskasvatuslakiin tehtiin useita radikaaleja uudistuksia, jotka vaikuttivat mm.ryhmäkokoihin ja antoivat kunnille oikeuden rajoittaa subjektiivista päivähoito-oikeutta (jos vanhemmat tai vanhempi ei työskentele tai opiskele kokopäiväisesti). Monet kunnat ovatkin olleet vaikeuksissa saadakseen kasaan uuden lain lupaamat palvelut lapsille ja heidän vanhemmilleen. Toisaalta useat HS:n kyselyyn vastanneista ammattilaisista kuvasivat tilanteen huonontuneen vuosien aikana, eli jo kauan ennen uudistuksia.

Kommentteja luettuani en usko että Karkin ja Papun päiväkodissa tilanne on kovin paha. Olenhan seurannut Karkin kautta päiväkodin ja ryhmien toimintaa nyt jo kaksi ja puoli vuotta. Arvostin Karkin kasvattajia suuresti, sillä näytti aina olevan aikaa sekä lapsille että myös meille vanhemmille. Ryhmässä askarrellaan, tehdään retkiä, leikitään, lauletaan ja jumpataan. Siitä huolimatta toisena tutustumispäivänä kysyin Papun omahoitajalta suoraan onko sylittelyyn aikaa. Vastaus kuului ’harvoin’. Se tuntui minusta tosi surulliselta. Päätinkin siltä istumalta että kotona sylittelystä ja hellittelystä ei tästä lähin tingitä, kasvasta tiskivuoresta ja siivoamaan patistavasta aviomiehestä huolimatta!

Pikku Papun ensimmäinen varsinainen tarhapäivä sujui hyvin. Lähdettyäni itkuisuutta oli jatkunut vain noin tunnin ajan, jonka jälkeen poika oli kuulemma ollut todella iloinen, syönyt ja nukkunut hyvin. Kun Espanjan mies oli saapunut hakemaan lapsia, tyytyväinen Papu oli syönyt välipalaansa omahoitajansa kainalossa. Onneksi aikaa kainalossa pitämiseen oli kuin olikin löytynyt – ainakin ensimmäisenä päivänä ( :

Kun kaikki muuttui

Tammikuu 2011. Asumme Itä-Lontoon Mile Endissä, mukavassa uudessa vuokrakolmiossamme Regent’s Canalin varrella. Olen vakiduunissa BBC:llä ja Espanjan mies valokuvaa freena. Vapaa-aikana harrastamme capoeiraa samassa ryhmässä, jossa tapasimme toisemme viisi vuotta aiemmin, ja jonka muista jäsenistä oli tullut hyviä ystäviämme. Meillä on paljon muitakin ystäviä, joiden kanssa tapaamme kanaalin varrella Victoria Parkissa, Broadway Marketilla, Limehouse Basinissa, Canary Wharfilla, tai kävelymatkan päässä Spitalfields Marketilla, Brick Lanen intialaisissa, Whitechapel Art Galleriassa tai Columbia Roadin kukkatorilla. Elämä on huoletonta ja hyvää.

Erityisen innostuneita olemme siitä, että pian meidän yhteinen elämämme saa uuden, mullistavimman käänteensä – meistä on tulossa vanhempia. Tyttäremme on kasvanut sisälläni jo melkein yhdeksän kuukautta, potkii ja liikehtii jo malttamattomasti ahtaaksi käyvässä kohdussani. Iltaisin nauramme vauvamme potkuesityksille – asettelemme pikku esineitä mahalleni, joista Nupuksi ristimämme ikiliikkuja potkii niitä pois. Laulamme Nupulle tuutulauluja, laitamme kätemme mahalleni tunteaksemme hänen hikkansa ja suloisen pikku peppunsa, ja suunnittelemme tulevaa.

Puhumme paljon tulevaisuudesta. Mietimme missä haluaisimme lapsemme kasvavan. Olemme yhtä mieltä siitä miten emme halua Nupun varttuvan Lontoossa. Espanjan mies vietti lapsuutensa Thatcherin ajan Englannissa Landbroke Groven kulmilla, kivenheiton päässä Notting Hillistä. Silloin alue oli halpaa työväenluokan asuinaluetta, jossa oli paljon kaupungin vuokra-asuntoja. Meno oli karua. Kouluissa tapeltiin, vedettiin liimaa ja huumeita. Eräs oppilas puukotti Espanjan miehen yläkoulun rehtorin kuoliaaksi, ja myöhemmin koko koulu jouduttiin sulkemaan jatkuvien ongelmien ja väkivaltaisuuksien vuoksi.

Rakas tummasilmäinen Karkkimme syntyy London University College Hospitalissa 17.2. ja mullistaa elämämme. Puhe poismuutosta jää, sillä meidät jyrää alleen totaalinen vanhemmuuden shokkitila, jossa yritämme jatkuvasti ymmärtää mitä ihmettä meidän nyt pitäisi tehdä. Seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana tulen melkein hulluksi imettäessäni ja aina vain imettäessäni, vauvamme itkiessä tunteja putkeen, ja hyvien yöunien ollessa vain kangastus muistoissamme.

Mutta vähitellen ensikuukausien sumu hälvenee. Karkki ei enää itkekään ihan koko aikaa. Kun hän kurottaa pienet kätensä minua kohti huomaan rakastuneeni häneen sydänjuuriani myöten. Ehkä me selviämmekin tästä, vanhemmuudesta.

Kesällä lennämme lomalle ja muuttosuunnitelmamme saavat uutta puhtia. ”Suomihan on ihana paikka, varsinkin lapsiperheille!” ”Muutetaan pois Lontoosta, lähdetään uuteen seikailuun Helsingissä!” Lomalta palattuamme pakkaamme, myymme, irtisanomme ja hyvästelemme elämämme Lontoossa kahdessa kuukaudessa. Just like that.

Ikävä on ollut ja Lontoo mielessäin.

Mutta sitä me silloin halusimme, en kadu päätöstämme. Onneksemme elämä ei ole peli jossa voi valita vain oikein tai väärin. Onneksi voi tehdä uusia valintoja ja muuttaa suuntaa. Ehkä edelliset valintamme ovat välttämättömiä askelmia elämän matkallamme, jokainen yhtä merkityksellinen, vaikka se ei välttämättä aina siltä tuntuisikaan.

Nyt elämäämme järisyttäneestä ja sen suunnan muuttaneesta tapahtumasta on jo kuusi vuotta. Paljon onnea kiharatukkainen ja kihertävänauruinen tyttäreni. Rakastan sinua tavalla jota en ennen sinua osannut kuvitellakaan.

Pidän sinua ja veljeäsi kädestä seuraavaa isoa askelta yhdessä ottaessamme.

Kuka sammutti valot?

Valolla on uskomaton voima. Auringon paistaessa innostun helposti, energiaa ja kärsivällisyyttä riittää, eikä pienet vastoinkäymiset haittaa. Kun valo syksyisin katoaa, minusta tulee epätavallisen väsynyt ja kärttyinen. Kahvikupin kaatuminen tai ulkovaatteisiin puetun taaperon viime hetken kakka saa minut epätoivon kyynelten partaalle. Kärsin kaamosväsymyksen oireista.

Pimeän kauden ärripurrimaisuuteni on uusi tuttavuus; aloin kärsimään siitä vasta viisi vuotta sitten Suomeen palattuani. Lontoossa asuessani en kokenut ihmissusimaista muutosta talven tullen. Siellä vuodenajat kietoutuivat toisiinsa muutenkin jotenkin huomaamatta, eikä kesän vaihtuminen syksyyn tai siitä talveen vaikuttanut hyvinvointiini. Valoahan isossa cityssä riittää ympäri vuoden, vaikka aurinko ei paistaisikaan! En myöskaan oireillut kaamosaikaan lapsena tai teininä Suomessa. Päinvastoin, syksy oli lempivuodenaikani, jolloin palasin kouluun, kavereiden seuraan sekä harrastuksiin energiaa täynnä ja intoa puhkuen. Teininä rakastin syksyn pimeneviä iltoja, jolloin kirkkaalla ilmalla makasimme kylmänkohmeisella nurmikolla tähtitaivasta toljottaen, ensitupakoitamme maistellen ja maailmaa parantaen.

Kylmä (ja pimeä) tosiasia on, että päivät lyhenevät tällä hetkellä kuuden minuutin päivävauhtia: aurinko nousee kolme minuuttia myöhemmin ja laskee kolme minuuttia aiemmin kuin edellisenä päivänä. Tänään aurinko laskee Helsingissä vasta 18.40, mutta jo lokakuun lopulla kellojen siirron jälkeen päivä sammuu ennen puolta viittä. Siitä päivät lyhenevät vielä hitaasti mutta varmasti vuoden lyhyimpään päivään joulukuun 21. saakka, jolloin aurinko nousee vasta 9.22 ja laskee keskellä päivää viisitoista yli kolme, jolloin eteläisimmillä leveysasteilla vasta lopetellaan lounasta!

Eli useiden kuukausien ajan suurin osa meistä suomalaisista nousee ylös, valmistautuu päiväänsä ja matkustaa töihin tai opiskelemaan pilkkopimeässä. Muutamat valoisat tunnit vietetään sisätiloissa ja iltapäivän kotimatka taitetaan taas täyden pimeyden vallitessa. Pohjois-Suomen tynkäpäiviä en halua edes ajatella. Miten ihmeessä pitkästä pimeästä kaudesta selviää järjissään?

Terveyskirjasto.fi:n mukaan 10-30%, noin kolmasosa, suomalaisista kärsii kaamosväsymyksestä, kuten minä. Se johtuu yksinkertaisesti valon määrän vähenemisestä. Se voi ilmetä väsymyksenä, makeannälkänä ja liikaunisuutena. Vain 1% kärsii vakavammasta kaamosmasennuksesta, joka on nimensä mukaisesti masennustila. Siitä kärsivä tyypillisesti ei saa unta, kun taas kaamosväsymyksen ollessa kyseessä mikään määrä unta ei vaan riitä.

Tutkitusti paras keino taistella kaamosoireilua vastaan on päivittäin otettava kirkasvalohoito, jonka on tutkittu lievittävän oireita yli 75%:lla potilaista, jotka kärsivät kaamosmasennuksesta. Kirkasvaloa pitää käyttää joka päivä, mieluiten aamulla ennen kello yhdeksää, vähintään puolen tunnin ajan, jotta hoito tepsisi. Mutta jos siis kirkasvalo löytyy, ja ohjeita noudattaa, pitäisi tulokset tuntea jo 2-4 päivän päästä.

Me hankimme kirkasvalon jo kaksi vuotta sitten, ja ihmettelimme kun sen satunnainen käyttö ei ole tuonut tuloksia, hah! Olisi pitänyt lukea hoito-ohjeet jo silloin…Taidankin tänä syksynä ottaa hoitoa ohjeiden mukaan, ja raportoida sen mahdollisista vaikutuksista täällä.

Kirkasvalohoidon lisäksi kaamosväsymystä helpottavat monien eri lähteiden mukaan nämä asiat:

– Riittävä uni (mutta kun zzzze on niin vaikeeta)

– Terveellinen ruokavalio (tummaa suklaata siis?)

– Säännöllinen liikunta (rattaiden työntäminen sateen vihmoessa nassuun, loskakelillä ja umpihangessa on mun mielestä aika hyvää liikuntaa)

– Ihmisten seura (peukkua tälle!)

– Päivänvalossa oleskelu (mut kun sitä ei oo)

Tai sitten voi unohtaa rumat (paitsi ehkä Eero Aarnion suunnittelemat) kirkasvalolamput, ja lentää aurinkoon talven pimeinä kuukausina! Siitäkin on tutkittua tietoa, että viikonkin etelelänpyrähdykset lievittävät kaamosoireilua. Mutta missä sitä aurinkoa sitten on?

Aurinkoa etsiessäni törmäsin World Meteorological Organizationin tietoihin auringonvalon määrästä ympäri maailmaa. Sieltä siis seuraavaa faktaa:

Helsingissä aurinkoa nähdään 1782 ja puoli tuntia vuodessa. Australian Darwinissa aurinko möllöttelee taivaalla hurjat 3097 tuntia vuodessa.

Yllätyksekseni Lontoossa aurinkoa nähdään vähemmän kuin Helsingissä, 1574 tuntia vuodessa. Mutta Suomen aurinkotunnit jakautuu varmasti aika lailla kevättalvesta alkusyksyyn, sillä kesällä aurinkohan voi käytännössä paistaa Etelä-Suomessakin 20 tuntia. Valon määrä romahtaa niin dramaattisesti syksyllä, että minua ihmetyttää miksi kaamosväsymyksen oireista kärsii vain kolmasosa suomalaisista.

Madridissa aurinko paistaa ihan mukavasti 2814 tuntia vuodessa, joka saa minut hymyilemään juuri nyt. Luulenpa että Madridin valo on minun oljenkorteni, joka auttaa minua tämän kaamosajan jyrätessä ylitsemme.

Loppuuko sinultakin puhti valon kadotessa, kärsitkö kaamosväsymyksestä? Miten paljon aurinko paistaa siellä missä sinä asut? Käy tsekkaamassa ja kommentoi!