Mutaiset aivot, ajattelematta olemista ja pieni liiskaantunut sormi

Mun päässä on mutaa. Siltä se tuntuu. En pysty oikein keskittymään mihinkään minuuttia kauempaa ilman että vilkaisen välillä puhelinta, facea tai sähköpostia. Mut pakkohan mun on tsekata jos joku on vastannut siihen myynti-ilmoitukseen pöydästä tai joku kavereista vastannut lauantain juhlakutsuun tai autonostaja laittanut viestiä. Siinä vilkaisujen tai vastailujen välillä yritän pakata. Yritän mutta en ole oikein vielä siinä onnistunut. Miten paljon tavaraa meillä onkaan ja miten kauan sen läpikäyminen ja varsinkin jatkosijoittelu viekään. Pieneksi jääneita vaatteita, lapsuuden päiväkirjoja, kuvia entisistä poikaystävistä joita pitää repiä. ’Kalenteri vuodelta 2001, mitäs silloin tapahtuikaan… Ainiin, toi oli se viikonloppu kun kaksi ystävääni Lontoosta tuli vierailemaan luokseni Brysseliin ja minä menetin ääneni! Opastin ystäviäni kuiskaamalla ympäri Brysseliä…Oho, kato, viestiä autonostajalta. Olin antanut tilinumeron väärin. Hitto.’ En ole pakannut yhtäkään laatikkoa tai laukkua alusta loppuun. Vasta heitellyt muutaman laatikon pohjalle pari asiaa. Lähinnä vetelen kaappien ja laatikoiden sisältöjä ulos pöydille ja lattioille, joita sitten käyn läpi ja kierrätän, laitan roskiin tai säilytän. Säilytettävät eli Espanjaan muutettavat tavarat sitten jäävät siihen pöydälle tai lattialle odottamaan pakkausta kun minä siirryn seuraavan tavarakätkön kimppuun. Toivottavasti myös mutaisilla aivoilla ja sekavalla pakkaustyylilläni tulee joskus valmista.

6-vuotias esikoisemme on jo pakannut matkalaukkunsa. Kaikki vaatteet pikkareita myöten rullailtu pieniksi rulliksi, joista Marie Condo voisi olla ylpeä. Joka päivä Karkki kysyy; ’Äiti, mitä minä voisin tänään pakata?’ Yleensä vastaan; ’Öö, en vielä oikein tiedä, odota kun mun on käytävä läpi tämä laatikko ja tuo hylly ja…’ Karkki on superinnoissaan lähestyvästä muutosta. Siihen intoon ei tullut lommoa edes silloin kun yksi Karkin parhaista ystävistä sanoi: ’Ja sitten sä et nää mua enää koskaan!’ Minä tietenkin kiiruhdin väliin sanomaan että tietenkin te näätte, Annikan perhe tulee sitten Madridiin meidän luo kylään ja kyllähän mekin käydään Suomessa lomilla. Todellisuudessa en ole ollenkaan varma siitä näkevätkö he enää. En tietenkään sano sitä ääneen, mutta sen ajatteleminen saa minut surulliseksi. Niinkuin äitini ajatteleminen. Olen yrittänyt olla ajattelematta äitiäni jotta saisin tarvittavat asiat tehtyä. Olen yrittänyt olla ajattelematta äitini ikävää lapsiamme kohtaan joita hän on hoitanut, sylitellyt, lohduttanut ja rakastanut kuin omiaan kuuden vuoden Suomessaoloaikamme. Koko Karkin ja Papun elämän. Voi Äiti.

Lähtövalmisteluihin ja kaikenlaiseen kauppojentekoon valitettavaa vaihtelua toi kuopuksen sormen liiskaantuminen. Viikko sitten vierailimme Luonnonhistorian Museossa hyvän ystäväni ja lastemme kanssa. Lapset viilettivät huoneesta toiseen, tiikereitä, mammutteja, orankeja ja gorilloja ihastellen. Papu 2-v muiden mukana. Tyyppi huokaili ’vau’ ja ’äiti kato’ ja ’jeijona’, kunnes juoksi taas seuraavaan huoneeseen tai kerokseen. Minulla oli täysi työ pysyä mukana.

Kiertelimme Suomen luontoa käsittelevässä huoneessa, minä ystäväni kanssa jutellen ja lapset ympärillä hyörien, kun ihan selkäni takaa kuului jumalaton pamaus. Käännähdin ympäri ja näin Pikku-Papun näytteillelaitetun vitriinin vieressä. Vitriinin kansi oli pamahtanut kiinni. Olin alkaa torua Papua samalla kun avasin kantta, mutta huudahdinkin säikähdyksestä kun tunsin jotain märkää käsissäni. Papun pieni peukalonpää oli jäänyt vitriininkannen alle. Verta tuli paljon, sitä suorastaan pulppusi Papun sormesta. Näin heti että sormenpäässä oli kunnon viilto joka jatkui kynnen puolelle. Sitten Papu alkoi huutoitkemään ja minä otin hänet syliini ja yritin olla panikoimatta. Ystäväni toi paperia ja pyysin häntä hakemaan apua. Vein Papun vessaan, laitoin kylmän veden valumaan ja sormen veden alle. Pahalta näytti. Niin pahalta että heikotti. Rauhoittelin Papua. Henkilökuntaan kuuluva ystävällinen mies toi sidetarpeita joita käytin Papun sormen paketoimiseen. Hyppäsin taksiin, jätin Karkin ystäväni kanssa ja suuntasin Papun kanssa Lastenklinikalle.

Röntgenissä selvisi että sormen päässä oli murtumahippu. Papu sai kipulääkettä ja lääkäri liimasi ihon kiinni. Kynnelle ei oikein voinut mitään, se varmaan tippuisi pian. Selvisimme kuitenkin säikähdyksellä, pahemminkin olisi voinut käydä. Illalla kun olimme hiukan toipuneet tapahtuneesta, aloin kelailla meitä auttaneen museohenkilökuntaan kuuluvan miehen sanoja. Hän sanoi ettei ’se ollut ensimmäinen kerta’ kun saman vitriininkannen kanssa oli käynyt jotain. Siis sen alle 90cm pitkän pätkän ulottuvilla olevan painavan vitriininkannen joka ei ollut missään kiinni ja johon sai koskea. Siitä sisuuntuneena kirjoitin museolle sähköpostia seuraavana päivänä, jossa kerroin tapahtuneesta ja pyysin heitä korjaamaan vitriininkannen välittömästi. Vastaus saapui nopeasti museon johtajalta, joka pahoitteli tapahtunutta ja kertoi että puuseppä oli jo käynyt työstämään kyseisiä vitriinejä. Meille luvattiin myös että saamme ensi viikolla mennä valitsemaan Papulle lohdutukseksi jotain museon kaupasta. Ehkä pysymme muuten pois museoista ja näyttelyistä lähtöpäiväämme saakka, ihan vaan varmuuden vuoksi. Ei enää muita loukkaantumisia kiitos.

 

 

 

Onnellinen uneton Vuosaaressa

Muu perhe vielä nukkuu, mutta minä olen jo pyörinyt hereillä 5.54 lähtien. Sunnuntaiaamu, eli nukkua voisi niin pitkälle kun unta riittää, mutta mulla on mielessä satayksi asiaa. Päällimmäisenä suunnaton helpotus. Espanjaan muuttomme suurin Suomenpään pala on loksahtamaisillaan kohdalleen: Hyväksyimme perjantaina sitovan ja ehdottoman tarjouksen asunnostamme. Jesssssss!

Kun perjantaina siivosimme, siistimme ja stailasimme asuntoamme houkuttelevaksi yksityisesittelyä varten, Espanjan mies ja minä molemmat olimme huonolla tuulella ja väsyneitä. Varsinkin viime viikkoina on ollut järkyn rasittavaa samaan aikaan myllätä taloa ja tavaroitamme läpi, ja sitten taas siivota rojut, laatikot ja läjät pois näkyviltä asuntoesittelyjä varten. Olemmehan tehneet sitä jo huhtikuusta saakka. Lisäksi meitä on vaivannut huoli siitä meneekö asunto, milloin se menee ja mitä jos ei menekään? Mutta eilen saimme välittäjältämme ne hyvät uutiset joita oli odotettu – tarjous jonka voimme hyväksyä.

Olimme ystävien luona heille myytyä nojatuoliamme toimittamassa, kun puhelu tuli. Lapset leikkivät keskenään ja mieheni jutusteli ystävien kanssa. Puhelun edetessä minä sytyin hymyilemään kuin hangon keksi ja kävin viittoilemaan epämääräisillä peukutuksilla ja salsaliikkeillä Espanjan miehelle että hyvältä kuulostaa. En oikein voinut uskoa kuulemaani: Hinta kohdillaan, kaupat kahden viikon sisään ja vapautuminen 1.9. Kaikki sopi meille paremmin kuin hyvin, onhan lentopäivämme 28.8. Lisäksi ostajat ovat kiinnostuneita muutamasta isommasta huonekalustamme jotka halumme myydä pois ennen lähtöämme. Melkein liian hyvää ollakseen totta!?

Puhelun jälkeen lähdimme siltä seisomalta kavereiden kera ulos syömään ja juhlistamaan tarjousta. Meidän onneksemme ystävämme asuvat Punavuoressa, jossa kivoja ruokapaikkoja löytyy ihan kotioven tuntumasta. Loppuilta meni epäuskoisen ilon- ja helpotuksentunteen vallassa.

Lauantaina ei tehnyt mieli tehdä mitään hyödyllistä, vaikka pakotimmekin itsemme Ikeaan muuttolaatikkojen ostoon ja lihapullia syömään. Illalla tsekkasin itseni ulos muuttozonelta eli kotoa ja lähdin Helsingin iltaan rakasta ystävää tapaamaan ja asunnon myyntiä juhlistamaan. Muutaman prosecco-lasillisen jälkeen oli nauru ja kyyneleet yhtä herkässä ja olo uskomattoman höyhenenkevyt.

Nyt me pääsemme sotkemaan ja pakkaamaan, eikä kyllä siivota kertaakaan yhtään mitään ennen muuttopäiviä! Nyt voimme keskittyä pakkaamisen lisäksi Espanjan elämämme järjestämiseen. Tunnen innostuksen tulevasta jo kutittelevan vatsanpohjassani.