Välinpitämättömyydestä

Se on todella helppoa. Se ei maksa mitään. Se ei vaadi erityisiä taitoja, eikä suuria älynlahjoja. Sen voi tehdä rappukäytävässä, oman kodin pihassa, kadulla, bussissa, metrossa, junassa, päiväkodissa, koulussa, työpaikalla, puistossa tai harrastuksissa. Siihen ei aina tarvitse edes sanoja. Se voi olla katse, hymy, nyökkäys tai käden heilautus. Omaan kokemukseeni perustuen britit tekevät sen paremmin kuin suomalaiset. Myös espanjalaiset tekevät sen paremmin kuin suomalaiset. Nimittäin kanssaihmisten huomioimisen.

Helena Liikanen-Regner kirjoitti Hesarin kolumnissaan käytöstapojen tärkeydestä ranskalaislasten kasvatuksessa. Eilen Helena mainitsi blogissaan saaneensa positiivisten kommenttien lisäksi palautetta, jossa kritisoitiin esim. kadulla tervehtimisen merkityksettömyyttä ja ’näennäistä hyvätapaisuutta’. Tartun aiheeseen sillä välinpitämätön kanssaihmisten kohtelu, joka on jollekin näennäistä hyvätapaisuutta, on suosikki-inhokkini, joka tasaisin väliajoin nostattaa verenpaineeni tappiin takaisin Suomeen muutettuani. Sitä voi tietenkin kohdata missä päin maailmaa vain, mutta täällä Pohjolassa tyly välinpitämättömyys on valitettavan usein perusasetus kuin poikkeus.

Miten se sitten ilmenee? 

Pienissä arkipäiväisissä tilanteissa. Kutsuttakoon välinpitämätöntä käytöstä lyhyesti ja ytimekkäästi Tylyksi:

Tyly ei tervehdi naapuria tai katso tätä edes silmiin. Tyly ei puhua pukahda kun kadun kulmassa kolauttaa kyynärpäänsä vastaantulijan kylkeen tai kassinsa tämän polveen. Tyly ei missään nimessä nosta katsettaan ja huomioi ruuhkaisessa paikassa vastaantulijaa, vaan jatkaa omaa, suoraviivaista reittiään niin että se vastaantulija joko a) Törmää Tylyyn ja kiroaa tämän koska on itsekin Tyly, tai b) Hyppää sivuun ja antaa tylyn paahtaa ohi. Tyly ei sano ’anteeksi, pääsisinkö ohi’ ruuhkametrossa, vaan joko vääntelehtii vihaisesti edessäseisojan takana kunnes hänet huomataan, tai sanoo vihaisesti ’pois tieltä’. Tylyllä ei myöskään ole aikaa pitää ovea sekuntia kauempaa auki (onnistuu myös ilman katseontaktia!) siitä jo läpi kuljettuaan, niin että se kahden askeleen päässä tuleva kanssaihminenkin pääsisi sisään samalla ovenavauksella. Tämä viimeinen varsinkin saa minut hyppimään tasajalkaa!

Miten paljon miellyttävämpää pienet arkielämän kohtaamiset ovatkaan jos ottaa kanssaihmiset huomioon? Jo pieni hymy tai nyökkäys tekee ihmisen näkymättömästä näkyväksi, oven auki pitäminen osoittaa välittämistä, ystävällinen tervehdys taas saa hyvälle tuulelle. Ja kun nämä pienet asiat toistuvat tilanteesta, päivästä ja viikosta toiseen, tekevät ne arjesta parempaa ja valavat uskoa toisiin ihmisiin vihan ja epäilysten sijaan. Ne luovat yhteenkuuluvuuden tunnetta.  Uskon että muiden huomioonottaminen näiden pienten asioiden kautta myös lisää suvaitsevaisuutta, kuten kaikenlainen erilaisten ihmisten kohtaaminen yleensä. Muiden huomioiminen tekee arjesta ja elämästä parempaa. Kyllä, isoja väittämiä, I know.

Ymmärrän kyllä, että joskus yksittäisen henkilön tylyys voi johtua hänen omasta elämäntilanteestaan, ujoudesta tai pelosta. Ja kirjoitukseni Tyly voi olla hyvä äiti, erinomainen isä tai vaikkapa ihmisoikeuksista huolestunut Amnestyn jäsen. Mutta mielestäni toisen huomioonottaminen sekä hyvin kohtelu (huom. ei kohteliaisuus), myös kodin tai ystäväpiirin ulkopuolella, ovat ihmisenä olemisen kulmakiviä. Meidän vanhempien velvollisuus on opettaa se lapsillemme.

Mitä mieltä sinä olet?

Kiitos kaikille ihanille jotka jaksatte ottaa muut ihmiset huomioon ( :

Valokuva Angel Gil

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kun kaikki muuttui

Tammikuu 2011. Asumme Itä-Lontoon Mile Endissä, mukavassa uudessa vuokrakolmiossamme Regent’s Canalin varrella. Olen vakiduunissa BBC:llä ja Espanjan mies valokuvaa freena. Vapaa-aikana harrastamme capoeiraa samassa ryhmässä, jossa tapasimme toisemme viisi vuotta aiemmin, ja jonka muista jäsenistä oli tullut hyviä ystäviämme. Meillä on paljon muitakin ystäviä, joiden kanssa tapaamme kanaalin varrella Victoria Parkissa, Broadway Marketilla, Limehouse Basinissa, Canary Wharfilla, tai kävelymatkan päässä Spitalfields Marketilla, Brick Lanen intialaisissa, Whitechapel Art Galleriassa tai Columbia Roadin kukkatorilla. Elämä on huoletonta ja hyvää.

Erityisen innostuneita olemme siitä, että pian meidän yhteinen elämämme saa uuden, mullistavimman käänteensä – meistä on tulossa vanhempia. Tyttäremme on kasvanut sisälläni jo melkein yhdeksän kuukautta, potkii ja liikehtii jo malttamattomasti ahtaaksi käyvässä kohdussani. Iltaisin nauramme vauvamme potkuesityksille – asettelemme pikku esineitä mahalleni, joista Nupuksi ristimämme ikiliikkuja potkii niitä pois. Laulamme Nupulle tuutulauluja, laitamme kätemme mahalleni tunteaksemme hänen hikkansa ja suloisen pikku peppunsa, ja suunnittelemme tulevaa.

Puhumme paljon tulevaisuudesta. Mietimme missä haluaisimme lapsemme kasvavan. Olemme yhtä mieltä siitä miten emme halua Nupun varttuvan Lontoossa. Espanjan mies vietti lapsuutensa Thatcherin ajan Englannissa Landbroke Groven kulmilla, kivenheiton päässä Notting Hillistä. Silloin alue oli halpaa työväenluokan asuinaluetta, jossa oli paljon kaupungin vuokra-asuntoja. Meno oli karua. Kouluissa tapeltiin, vedettiin liimaa ja huumeita. Eräs oppilas puukotti Espanjan miehen yläkoulun rehtorin kuoliaaksi, ja myöhemmin koko koulu jouduttiin sulkemaan jatkuvien ongelmien ja väkivaltaisuuksien vuoksi.

Rakas tummasilmäinen Karkkimme syntyy London University College Hospitalissa 17.2. ja mullistaa elämämme. Puhe poismuutosta jää, sillä meidät jyrää alleen totaalinen vanhemmuuden shokkitila, jossa yritämme jatkuvasti ymmärtää mitä ihmettä meidän nyt pitäisi tehdä. Seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana tulen melkein hulluksi imettäessäni ja aina vain imettäessäni, vauvamme itkiessä tunteja putkeen, ja hyvien yöunien ollessa vain kangastus muistoissamme.

Mutta vähitellen ensikuukausien sumu hälvenee. Karkki ei enää itkekään ihan koko aikaa. Kun hän kurottaa pienet kätensä minua kohti huomaan rakastuneeni häneen sydänjuuriani myöten. Ehkä me selviämmekin tästä, vanhemmuudesta.

Kesällä lennämme lomalle ja muuttosuunnitelmamme saavat uutta puhtia. ”Suomihan on ihana paikka, varsinkin lapsiperheille!” ”Muutetaan pois Lontoosta, lähdetään uuteen seikailuun Helsingissä!” Lomalta palattuamme pakkaamme, myymme, irtisanomme ja hyvästelemme elämämme Lontoossa kahdessa kuukaudessa. Just like that.

Ikävä on ollut ja Lontoo mielessäin.

Mutta sitä me silloin halusimme, en kadu päätöstämme. Onneksemme elämä ei ole peli jossa voi valita vain oikein tai väärin. Onneksi voi tehdä uusia valintoja ja muuttaa suuntaa. Ehkä edelliset valintamme ovat välttämättömiä askelmia elämän matkallamme, jokainen yhtä merkityksellinen, vaikka se ei välttämättä aina siltä tuntuisikaan.

Nyt elämäämme järisyttäneestä ja sen suunnan muuttaneesta tapahtumasta on jo kuusi vuotta. Paljon onnea kiharatukkainen ja kihertävänauruinen tyttäreni. Rakastan sinua tavalla jota en ennen sinua osannut kuvitellakaan.

Pidän sinua ja veljeäsi kädestä seuraavaa isoa askelta yhdessä ottaessamme.

Kuka sammutti valot?

Valolla on uskomaton voima. Auringon paistaessa innostun helposti, energiaa ja kärsivällisyyttä riittää, eikä pienet vastoinkäymiset haittaa. Kun valo syksyisin katoaa, minusta tulee epätavallisen väsynyt ja kärttyinen. Kahvikupin kaatuminen tai ulkovaatteisiin puetun taaperon viime hetken kakka saa minut epätoivon kyynelten partaalle. Kärsin kaamosväsymyksen oireista.

Pimeän kauden ärripurrimaisuuteni on uusi tuttavuus; aloin kärsimään siitä vasta viisi vuotta sitten Suomeen palattuani. Lontoossa asuessani en kokenut ihmissusimaista muutosta talven tullen. Siellä vuodenajat kietoutuivat toisiinsa muutenkin jotenkin huomaamatta, eikä kesän vaihtuminen syksyyn tai siitä talveen vaikuttanut hyvinvointiini. Valoahan isossa cityssä riittää ympäri vuoden, vaikka aurinko ei paistaisikaan! En myöskaan oireillut kaamosaikaan lapsena tai teininä Suomessa. Päinvastoin, syksy oli lempivuodenaikani, jolloin palasin kouluun, kavereiden seuraan sekä harrastuksiin energiaa täynnä ja intoa puhkuen. Teininä rakastin syksyn pimeneviä iltoja, jolloin kirkkaalla ilmalla makasimme kylmänkohmeisella nurmikolla tähtitaivasta toljottaen, ensitupakoitamme maistellen ja maailmaa parantaen.

Kylmä (ja pimeä) tosiasia on, että päivät lyhenevät tällä hetkellä kuuden minuutin päivävauhtia: aurinko nousee kolme minuuttia myöhemmin ja laskee kolme minuuttia aiemmin kuin edellisenä päivänä. Tänään aurinko laskee Helsingissä vasta 18.40, mutta jo lokakuun lopulla kellojen siirron jälkeen päivä sammuu ennen puolta viittä. Siitä päivät lyhenevät vielä hitaasti mutta varmasti vuoden lyhyimpään päivään joulukuun 21. saakka, jolloin aurinko nousee vasta 9.22 ja laskee keskellä päivää viisitoista yli kolme, jolloin eteläisimmillä leveysasteilla vasta lopetellaan lounasta!

Eli useiden kuukausien ajan suurin osa meistä suomalaisista nousee ylös, valmistautuu päiväänsä ja matkustaa töihin tai opiskelemaan pilkkopimeässä. Muutamat valoisat tunnit vietetään sisätiloissa ja iltapäivän kotimatka taitetaan taas täyden pimeyden vallitessa. Pohjois-Suomen tynkäpäiviä en halua edes ajatella. Miten ihmeessä pitkästä pimeästä kaudesta selviää järjissään?

Terveyskirjasto.fi:n mukaan 10-30%, noin kolmasosa, suomalaisista kärsii kaamosväsymyksestä, kuten minä. Se johtuu yksinkertaisesti valon määrän vähenemisestä. Se voi ilmetä väsymyksenä, makeannälkänä ja liikaunisuutena. Vain 1% kärsii vakavammasta kaamosmasennuksesta, joka on nimensä mukaisesti masennustila. Siitä kärsivä tyypillisesti ei saa unta, kun taas kaamosväsymyksen ollessa kyseessä mikään määrä unta ei vaan riitä.

Tutkitusti paras keino taistella kaamosoireilua vastaan on päivittäin otettava kirkasvalohoito, jonka on tutkittu lievittävän oireita yli 75%:lla potilaista, jotka kärsivät kaamosmasennuksesta. Kirkasvaloa pitää käyttää joka päivä, mieluiten aamulla ennen kello yhdeksää, vähintään puolen tunnin ajan, jotta hoito tepsisi. Mutta jos siis kirkasvalo löytyy, ja ohjeita noudattaa, pitäisi tulokset tuntea jo 2-4 päivän päästä.

Me hankimme kirkasvalon jo kaksi vuotta sitten, ja ihmettelimme kun sen satunnainen käyttö ei ole tuonut tuloksia, hah! Olisi pitänyt lukea hoito-ohjeet jo silloin…Taidankin tänä syksynä ottaa hoitoa ohjeiden mukaan, ja raportoida sen mahdollisista vaikutuksista täällä.

Kirkasvalohoidon lisäksi kaamosväsymystä helpottavat monien eri lähteiden mukaan nämä asiat:

– Riittävä uni (mutta kun zzzze on niin vaikeeta)

– Terveellinen ruokavalio (tummaa suklaata siis?)

– Säännöllinen liikunta (rattaiden työntäminen sateen vihmoessa nassuun, loskakelillä ja umpihangessa on mun mielestä aika hyvää liikuntaa)

– Ihmisten seura (peukkua tälle!)

– Päivänvalossa oleskelu (mut kun sitä ei oo)

Tai sitten voi unohtaa rumat (paitsi ehkä Eero Aarnion suunnittelemat) kirkasvalolamput, ja lentää aurinkoon talven pimeinä kuukausina! Siitäkin on tutkittua tietoa, että viikonkin etelelänpyrähdykset lievittävät kaamosoireilua. Mutta missä sitä aurinkoa sitten on?

Aurinkoa etsiessäni törmäsin World Meteorological Organizationin tietoihin auringonvalon määrästä ympäri maailmaa. Sieltä siis seuraavaa faktaa:

Helsingissä aurinkoa nähdään 1782 ja puoli tuntia vuodessa. Australian Darwinissa aurinko möllöttelee taivaalla hurjat 3097 tuntia vuodessa.

Yllätyksekseni Lontoossa aurinkoa nähdään vähemmän kuin Helsingissä, 1574 tuntia vuodessa. Mutta Suomen aurinkotunnit jakautuu varmasti aika lailla kevättalvesta alkusyksyyn, sillä kesällä aurinkohan voi käytännössä paistaa Etelä-Suomessakin 20 tuntia. Valon määrä romahtaa niin dramaattisesti syksyllä, että minua ihmetyttää miksi kaamosväsymyksen oireista kärsii vain kolmasosa suomalaisista.

Madridissa aurinko paistaa ihan mukavasti 2814 tuntia vuodessa, joka saa minut hymyilemään juuri nyt. Luulenpa että Madridin valo on minun oljenkorteni, joka auttaa minua tämän kaamosajan jyrätessä ylitsemme.

Loppuuko sinultakin puhti valon kadotessa, kärsitkö kaamosväsymyksestä? Miten paljon aurinko paistaa siellä missä sinä asut? Käy tsekkaamassa ja kommentoi!

Lontoo mielessäin

Tänään on Suomeen muuttomme viides vuosipäivä. Viisi vuotta siitä kun minä ja Espanjan mies lennähdimme kimpsuinemme ja alle vuoden ikäisen Karkin kanssa Lontoon hulinasta hiljaiseen lähiöön Helsingissä.

Näin jälkikäteen ajateltuna se oli ihan hullua. Jätin rakastamani Lontoon, joka oli ollut kotikaupunkini 13 vuotta. Minä itsenäistyin ja kasvoin aikuiseksi Lontoossa, jonne muutin suoraan vanhempieni kodista, ja jossa suoritin kaikki yliopisto-opintoni. Taakse jäivät ystäväni, mielenkiintoinen työni maailmanluokan journalismin kehdossa, mukava vuokrakolmiomme trendikkäässä Itä-Lontoossa, capoeiraryhmämme, kaikki suosikkipaikkamme – puistot, museot, galleriat, ravintolat ja kahvilat. Espanjan mies oli asunut Lontoossa nelivuotiaasta asti, joten hän jätti taakseen koko 30+vuotisen elämänsä. Minua ja Karkkia lukuunottamatta.

Mutta me molemmat kaipasimme muutosta silloiseen eläämäämme. Jonkinlaista seikkailua. Uusina ja liiankin vakavina vanhempina pohdimme Lontoon soveliaisuutta kasvuympäristönä lapsellemme, ja ajattelimme arkielämän olevan helpompaa jos muuttaisimme jommankumman juurille, ja samalla lähemmäs isovanhempien apua. Harkitsimme kyllä muuttoa Espanjaan lähemmäs miehen perhettä, mutta koska maan taloudellinen tilanne ei ollut kovin ruusuinen vuonna 2011, teimme järkipäätöksen ja suuntasimme Helsinkiin. Emme jättäneet minkäänlaista ovea auki paluulle.

Tulen pohtimaan varmasti moneen otteeseen blogissani omaa suhdettani Suomeen ja suomalaisuuteen, mutta tässä siitä vain sen verran, että silloin viisi vuotta sitten omat odotukseni olivat epärealistiset. En ole Helsingistä kotoisin, joten kuvittelin pääkaupungissa elämisen ja varsinkin paikan asenneilmapiirin poikkeavan totaalisesti omista nuoruudenkokemuksistani pikkukaupungissa. ‘Helsinkihän on pääkaupunki! Väkiluvultaan pieni sellainen, mutta kansainvälinen ja monikuttuurinen niinkuin Lontoo pienoiskoossa!’ Ei ollut.

Jo muutamassa kuukaudessa Itä-Helsingin pimenevä ja kylmenevä syksy, lähiön ahdistavan samantyylisten pienkerrostalojen reunustamat autiot kadut, ihmisten vaiteliaisuus ja hymyilemättömyys, sekä varsinkin sosiaalisessa mediassa lisääntyvä rasistinen vihapuhe saivat meidät kyseenalaistamaan muuttoamme. Mutta me tsemppasimme toisiamme. ‘Mehän tiedettiin että alussa tulee olemaan rankkaa’. ‘Kulttuurishokki menee kyllä ohi. ‘Me nyt ei vaan olla totuttu tähän, kyllä me vielä totutaan ja sitten helpottaa.’ ‘Sitten kun meillä molemmilla on töitä, tuntuu ihan erilaiselta.’ Espanjan miehellä oli tietenkin moninverroin hankalampaa kuin minulla; pimeys söi miestä ja hänen valoa janoavaa sieluaan, ja olo oli ulkopuolinen muuallakin kuin poliisiaseman ‘aliens’ –jonossa.

Päätimme kuitenkin taas rationaalisesti, että muutama vuosi pitää yrittää tosissaan ennenkuin voimme edes harkita Suomesta pois muuttoa.

Yhdeksän kuukautta Suomessa oltuamme Espanjan mies oli perustanut oman luovan alansa yrityksen, ja töitäkin alkoi olemaan mukavasti. Myös minä palasin työelämään omalle alalleni puoli vuotta sen jälkeen. Tapasimme pääkaupunkiseudulla asuvia ystäviäni, ja saimme muutamia ihania uusia ystäviä. Karkki aloitti mukavan päiväkodin kotimme naapurissa, ja uusi elämämme Helsingissä asettui uomiinsa. Ainakin pinnallisesti.

Pinnan alla kupli kuin jacuzzissa. Espanjan mies ei ollut tyytyväinen, ja minä tunsin oloni rauhattomaksi. Emme tottuneet pimeyteen, emme kylmyyteen, emme talvien yksinäisyyteen, emmekä ihmisten koleuteen jota myös suoruudeksi tai rehellisyydeksi tituleerataan. Meillä oli ikävä Lontoota ja mietimmekin sinne paluuta paljon. Toisena vaihtoehtona kelailimme taas Espanjaa. Sitten tulin raskaaksi, joten päätimme tukahduttaa lähtösuunnitelmamme ja keskityimme rauhassa odottelemaan toisen lapsemme syntymää Suomeen.

Rakkaan pikku Papumme synnyttyä vietimme pitkän ja ihanan kesän 2015 Espanjan miehen kotikonnuilla Galiciassa. Siellä meillä oli vihdoinkin aikaa miettiä tulevaisuuttamme, mitä me toivoisimme siltä itsellemme ja lapsillemme. Silloin oli jo selvää, että Suomeen emme jäisi.

Koko viime syksyn sitten suodattelimme ajatuksiamme ja suunnitelmamme alkoi hahmottumaan vähitellen, ja tämän vuoden alkupuolella kerroimme päätöksestämme varovasti muillekin. Muutamme Madridiin.

Kerron pian lisää siitä miksi tikka osui Madridiin Lontoon tai vaikkapa Galician sijaan, kuin myös muuton hitaasti etenevistä valmisteluista. On helpottavaa että tänään kun paluumuutostamme Suomeen on jo viisi vuotta, ei vuosipäivä enää ahdista niinkuin aikaisempina vuosina, sillä suurin asia, eli päätös poismuutosta on jo tehty. Jäljellä on enää (vain) kaikki isohkot käytännön asiat: Helsingin asunnon myynti tai vuokraus; töiden, asunnon, Papun hoitopaikan ja Karkin koulun löytäminen Madridissa; ja pienempänä riesana kaiken omaisuutemme muuttaminen Espanjaan.

Helpommin sanottu (tai päätetty) kuin tehty?

Kuva Angel Gil