Asunto ei ole vielä myyty, espanjantunnille en ole töiden takia ehtinyt, ja muuttoa miettiessä olen tuntenut lähinnä pelkoa. Olemmeko me oikeasti ihan hulluja, eihän meillä ole siellä vielä töitäkään? Ja miten helppoa olisi vaan jäädä kun asiat menee tällä hetkellä Helsingissäkin ihan hyvin? On hiton vaikeaa aloittaa kaikki taas alusta uudessa paikassa. Mitä jos töitä ei löydy ennen muuttoa? Mitä jos Madridiin päästyämme lapset ja kaikki järjestettävät käytännön asiat syövät huomaamatta kaiken aikamme, eikä töitä löydy ennenkuin rahat jo loppuu? Sitten me turhaudumme, riitelemme, nälkiinnymme ja toivomme ettemme olisi ikinä Helsingistä muuttaneetkaan!
Hengitän syvään ja katson ulos ikkunasta.
Koko viikko on ollut järjettömän kylmä ja taivaalta on tippunut niskaan vuorotellen lunta, räntää, rakeita ja vettä. ”Lämpö”tila on seilannut nollan ja viiden asteen välillä. Lapsilla on edelleenkin, huhtikuun 26. päivä, samat ulkoiluvaatteet kuin talvellakin, sillä matalan lämpötilan lisäksi ilmaa on kylmentänyt hyytävä tuuli. Vapustakin ennustetaan poikkeuksellisen kylmää. Forget about piknik Kaivarissa; tänä vappuna juhlitaan sisätiloissa.
Kurjan sään pohtiminen saa yllättäen mieleni kirkastumaan. Jos selviämme Madridissa ensimmäiset kuusi kuukautta, voimme ensi vuonna juhlia vappua lämpimässä etelä-Euroopan keväässä. Eikä talvivaatteita ole varmastikaan pidetty lokakuusta toukokuulle. Siellähän voisin pitää paljon enemmän mekkoja eikä aina vain farkkuja, ja ehkä joskus pitää korkeampia korkojakin…
Nyt minua jo hymyilyttää.
’Don’t overcomplicate things’, ajattelen mielessäni ja nauran itselleni.
Villi pikkumieheni Papu 1v 11kk aloitti päiväkodin eilen. Aamu alkoi pienellä sekoilulla, sillä vaikka olinkin muistanut pakata naperolle kaiken tarpeellisen, unohtui kotiin isosiskon kuravaatteet ja Papun rattaat. Yritin olla ajattelematta miten kipeäselkäinen Espanjan mies kiroaisi minua iltapäivällä luotsiessaan aina väärään suuntaan kävelevää taaperoa kotiin. Astuimme päiväkodin ovista sisään, laitoin vaatteet naulakkoon, annoin nopeaa halin ja pusun, ja niin jäi Papu käytävään itkemään omahoitajansa kanssa kun kävelin ulos. ”Hengitä syvään ja rauhoitu, hyvä Papun siellä on…” Onneksi tiesin että hänestä pidetään hyvää huolta, olinhan ollut viime viikolla kolmena päivänä tutustumassa Papun kanssa päiväkotiin, pienryhmään ja sen kasvattajiin.
Terhi kirjoitti jokin aika sitten kolmikieli-blogissaan taaperonsa tarhan aloituksesta Saksassa. Hämmästyin lukiessani että Saksassa lapsen totutteluvaihe päiväkotiin voi kestää neljäkin viikkoa! Papun ja Karkin päiväkodissa täällä Helsingissä totutteluvaihe kestää niin vähän tai kauan aikaa kuin perhe itse haluaa. Totuttelujaksoa toki tarvitaan, sillä päiväkodin aloitus on pienen, lähinnä äidin mahakarvoissa roikkuneen villi-ihmisen elämässä ISO muutos. Itse pidin kolmea päivää ihan sopivana aikana, sillä päiväkoti ja sen piha-alue olivat Papulle jo tuttua juttua siskon viemisten ja hakujen takia.
Papun kolme totuttelupäivää menivät hyvin. Hän oli innoissaan leikkihuoneen autoista ja traktoreista, söi tyytyväisenä ruokapöydässä muiden lasten kanssa, hymyili ujosti joka kerta kun joku lapsista tuli silittämään ryhmän uuden kuopuksen päätä. Hiekkaatikolla hän pontevasti käski hoitajaa tekemään uuden mutakakun sanomalla’otto’ (otro=toinen) heti kun hän sai edellisen rikottua. Tämä leikki olisi voinut jatkua vaikka iltaan saakka. Toisaalta ohjatun leikki- ja laulutuokion aikana hän ei jaksanut seurata eikä pysyä paikallaan, vaan vaati minua äänekkäästi (lue: itki ja karjui räkä roiskuen) mukaansa tutkimusretkelle päiväkodin käytäville.
Minua itseäni ihmetytti miten ryhmän muut lapset olivat kuin autobotteja, jotka olivat hienosti ohjelmoitu toistamaan päiväkotipäivän kuvioita ilman sanomista nuorinta myöten. Lapset marssivat ulkoa tultuaan vessaan ja käsienpesulle, ja sieltä kirjoja katselemaan. Ruoan jälkeen jokainen vei oman likaisen lautasensa pois. Sitten taas vessaan ja siitä vaatteita vähentämään päiväunille. Ulosmentäessä ja sisääntultaessa heidän kärsivällisyytensä riitti uskomattoman pitkään odotteluun ja jonottamiseen. Talvivaatteiden ja niiden päälle puettavien kuravaatteiden pukemiseen 14:lle lapselle nimittäin kuluu aikaa. En liioittele jos arvelen sen kestäneen noin puoli tuntia. Pyörittelin päätäni miettiessäni miten Papu on tottunut minun jatkuvaan huomiooni, ja miten paljon kaaosta kärsimätön taaperoni aiheuttaakaan harmonisen oloisessa ryhmässä ja sen ohjelmassa ensimmäisinä viikkoinaan. Mutta muu ryhmä varmasti imaisee Papun mukaansa, ja hän kuin huomaamatta ’oppii tavoille’.
Ymmärrän tietenkin miksi moista rutiinia ja ohjelmointia tarvitaan – miten muuten vain kaksi aikuista voisi huolehtia isosta ryhmästä lapsia, joista osa on alle kolmevuotiaita? Ja rutiinithan tuo myös turvaa pienten lasten päiviin erossa vanhemmistaan. Pienimmätkin oppivat ymmärtämään missä järjestyksessä päivän tapahtumat seuraavat toisiaan, ja että kun A, B, C ja D on tapahtunut, äiti tai isä tuleekin jo hakemaan.
Minua huoletti ihan toinen asia. En nimittäin nähnyt ryhmän kasvattajien ottavan lapsia syliinsä ollenkaan tutustumisemme aikana. Ehkä sitä vaan ei tapahtunut minun silmieni edessä, tulimmehan päiväkodille vasta aamupalan jälkeen, kun muut lapset oli jo tuotu, ja lähdimme päiväunien aikaan. Mutta silti…Viekö lasten perustarpeista huolehtiminen kaiken kasvattajien ajan ryhmäkokojen ollessa suuria (Suomessa neljä alle kolmivuotiasta tai kahdeksan yli kolmivuotiasta per hoitaja)? Kosketetaanko jokaista lasta hellästi edes kerran päivän aikana, muuten kuin pukiessa tai pyllyä pyyhkiessä?
Etsin asiasta tietoa ja huomasin näin jälkijunassa että sadat varhaiskasvatuksen ammattilaiset ympäri Suomea olivat vastanneet kriittisesti tammikuussa julkaistuun Helsingin sanomien kyselyyn päivähoidosta ja resurssien puutteesta. Pääasiassa ryhmäkoot, kiire ja resurssien puute mm. sijaisten palkkaamiseen uuvuttaa monia kasvattajia ja aiheuttaa kaaosta päiväkodeissa. Monet kasvattajat kuvailivat miten aikaa riittää lasten kanssa todellakin vain kaikkein välttämättömimpään, kuten lasten hengissäpitämiseen, eikä lapsia pystytä muuten tukemaan tai huomioimaan riittävästi.
Lainaan suoraan Hesarista:
”Työntekijöiden kokemus on kaikkialla sama: aikaa lapsille on liian vähän”, kuvaili sijaisena kymmenissä päiväkodeissa pääkaupunkiseudulla kiertänyt.
”Sydämeni ovat särkeä lapset, joita tulisi tukea jatkuvasti, jotta he pääsisivät mukaan leikkeihin ja saisivat oikeita kaverisuhteita luotua.”
Apua. Onko asiat todella näin huonosti Suomen päiväkodeissa? Miksi? Hyvän varhaiskasvatuksen merkitys on uskomattoman suuri, ja sen tasosta on pidettävä kiinni kynsin ja hampain. Syksyllä 2016 varhaiskasvatuslakiin tehtiin useita radikaaleja uudistuksia, jotka vaikuttivat mm.ryhmäkokoihin ja antoivat kunnille oikeuden rajoittaa subjektiivista päivähoito-oikeutta (jos vanhemmat tai vanhempi ei työskentele tai opiskele kokopäiväisesti). Monet kunnat ovatkin olleet vaikeuksissa saadakseen kasaan uuden lain lupaamat palvelut lapsille ja heidän vanhemmilleen. Toisaalta useat HS:n kyselyyn vastanneista ammattilaisista kuvasivat tilanteen huonontuneen vuosien aikana, eli jo kauan ennen uudistuksia.
Kommentteja luettuani en usko että Karkin ja Papun päiväkodissa tilanne on kovin paha. Olenhan seurannut Karkin kautta päiväkodin ja ryhmien toimintaa nyt jo kaksi ja puoli vuotta. Arvostin Karkin kasvattajia suuresti, sillä näytti aina olevan aikaa sekä lapsille että myös meille vanhemmille. Ryhmässä askarrellaan, tehdään retkiä, leikitään, lauletaan ja jumpataan. Siitä huolimatta toisena tutustumispäivänä kysyin Papun omahoitajalta suoraan onko sylittelyyn aikaa. Vastaus kuului ’harvoin’. Se tuntui minusta tosi surulliselta. Päätinkin siltä istumalta että kotona sylittelystä ja hellittelystä ei tästä lähin tingitä, kasvasta tiskivuoresta ja siivoamaan patistavasta aviomiehestä huolimatta!
Pikku Papun ensimmäinen varsinainen tarhapäivä sujui hyvin. Lähdettyäni itkuisuutta oli jatkunut vain noin tunnin ajan, jonka jälkeen poika oli kuulemma ollut todella iloinen, syönyt ja nukkunut hyvin. Kun Espanjan mies oli saapunut hakemaan lapsia, tyytyväinen Papu oli syönyt välipalaansa omahoitajansa kainalossa. Onneksi aikaa kainalossa pitämiseen oli kuin olikin löytynyt – ainakin ensimmäisenä päivänä ( :
Tammikuu 2011. Asumme Itä-Lontoon Mile Endissä, mukavassa uudessa vuokrakolmiossamme Regent’s Canalin varrella. Olen vakiduunissa BBC:llä ja Espanjan mies valokuvaa freena. Vapaa-aikana harrastamme capoeiraa samassa ryhmässä, jossa tapasimme toisemme viisi vuotta aiemmin, ja jonka muista jäsenistä oli tullut hyviä ystäviämme. Meillä on paljon muitakin ystäviä, joiden kanssa tapaamme kanaalin varrella Victoria Parkissa, Broadway Marketilla, Limehouse Basinissa, Canary Wharfilla, tai kävelymatkan päässä Spitalfields Marketilla, Brick Lanen intialaisissa, Whitechapel Art Galleriassa tai Columbia Roadin kukkatorilla. Elämä on huoletonta ja hyvää.
Erityisen innostuneita olemme siitä, että pian meidän yhteinen elämämme saa uuden, mullistavimman käänteensä – meistä on tulossa vanhempia. Tyttäremme on kasvanut sisälläni jo melkein yhdeksän kuukautta, potkii ja liikehtii jo malttamattomasti ahtaaksi käyvässä kohdussani. Iltaisin nauramme vauvamme potkuesityksille – asettelemme pikku esineitä mahalleni, joista Nupuksi ristimämme ikiliikkuja potkii niitä pois. Laulamme Nupulle tuutulauluja, laitamme kätemme mahalleni tunteaksemme hänen hikkansa ja suloisen pikku peppunsa, ja suunnittelemme tulevaa.
Puhumme paljon tulevaisuudesta. Mietimme missä haluaisimme lapsemme kasvavan. Olemme yhtä mieltä siitä miten emme halua Nupun varttuvan Lontoossa. Espanjan mies vietti lapsuutensa Thatcherin ajan Englannissa Landbroke Groven kulmilla, kivenheiton päässä Notting Hillistä. Silloin alue oli halpaa työväenluokan asuinaluetta, jossa oli paljon kaupungin vuokra-asuntoja. Meno oli karua. Kouluissa tapeltiin, vedettiin liimaa ja huumeita. Eräs oppilas puukotti Espanjan miehen yläkoulun rehtorin kuoliaaksi, ja myöhemmin koko koulu jouduttiin sulkemaan jatkuvien ongelmien ja väkivaltaisuuksien vuoksi.
Rakas tummasilmäinen Karkkimme syntyy London University College Hospitalissa 17.2. ja mullistaa elämämme. Puhe poismuutosta jää, sillä meidät jyrää alleen totaalinen vanhemmuuden shokkitila, jossa yritämme jatkuvasti ymmärtää mitä ihmettä meidän nyt pitäisi tehdä. Seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana tulen melkein hulluksi imettäessäni ja aina vain imettäessäni, vauvamme itkiessä tunteja putkeen, ja hyvien yöunien ollessa vain kangastus muistoissamme.
Mutta vähitellen ensikuukausien sumu hälvenee. Karkki ei enää itkekään ihan koko aikaa. Kun hän kurottaa pienet kätensä minua kohti huomaan rakastuneeni häneen sydänjuuriani myöten. Ehkä me selviämmekin tästä, vanhemmuudesta.
Kesällä lennämme lomalle ja muuttosuunnitelmamme saavat uutta puhtia. ”Suomihan on ihana paikka, varsinkin lapsiperheille!” ”Muutetaan pois Lontoosta, lähdetään uuteen seikailuun Helsingissä!” Lomalta palattuamme pakkaamme, myymme, irtisanomme ja hyvästelemme elämämme Lontoossa kahdessa kuukaudessa. Just like that.
Mutta sitä me silloin halusimme, en kadu päätöstämme. Onneksemme elämä ei ole peli jossa voi valita vain oikein tai väärin. Onneksi voi tehdä uusia valintoja ja muuttaa suuntaa. Ehkä edelliset valintamme ovat välttämättömiä askelmia elämän matkallamme, jokainen yhtä merkityksellinen, vaikka se ei välttämättä aina siltä tuntuisikaan.
Nyt elämäämme järisyttäneestä ja sen suunnan muuttaneesta tapahtumasta on jo kuusi vuotta. Paljon onnea kiharatukkainen ja kihertävänauruinen tyttäreni. Rakastan sinua tavalla jota en ennen sinua osannut kuvitellakaan.
Pidän sinua ja veljeäsi kädestä seuraavaa isoa askelta yhdessä ottaessamme.
Tänään on puhuttava seksismistä. Sillä minua suututtaa.
Viikko sitten Yhdysvaltain uudeksi presidentiksi nousi julkisesti naisia halventava, seksistinen machomies. Trump on halveerannut naisia vuosien saatossa lukuisia kertoja, joten vahingosta ei voida enää puhua. Hän on julkisesti kritisoinut monien julkisuudessa (oli se politiikassa tai missimaailmassa) esiintyvien naisten ulkonäköä, arvostellut seksuaalista viehättävyyttä, vähätellyt naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa, vaatinut abortin tehneitä naisia tuomiolle, rehennellyt omilla naisenkaatotaidoillaan, ja kehottanut kohtelemaan naisia ’like shit’. Muun muassa.
Niin, niin, tiedän että se Trump on siellä kaukana Ameriikassa, eikä täällä Suomessa, mutta se ei ole oleellista. Trumpin valinta maailman suurimman demokratian päämieheksi siitä huolimatta, että Trump ei näe naisia miesten kanssa tasavertaisina kansalaisina, vaan vähä-älyisinä seksiobjekteina joita voi mielimääräisesti arvostella, tuomita, painaa alas tai nostaa jalustalle (pimppiin tarttumisesta puhumattakaan), on pelottavaa. Miljoonien kannattaman ja ihaileman Trumpin käytös uhkaa normalisoida naisia halventavat puheet ja fyysisen kaltoinkohtelun, kuten Brexit normalisoi kaduillahuutelut ulkomaalaisille. Se, että vieläpä nauhalle tarttuneiden törkeyksien jälkeenkin Trumpin kannattajat kohauttivat hartioitaan ja jatkoivat ehdokkaansa tukemista, kertoo jo karua kieltään siitä että seksistinen käytös ja törkypuheet on monien mielestä ihan okei ja vaan sellaisia normaaleja poikien juttuja joista ei kannata välittää. Mitähäh?!
Nyt kun olen pienen tytön äiti, mietin usein omia kasvun vuosiani, ja varsinkin aikaa jolloin vielä olin vasta yläkoulussa ja lukiossa, vaikka ulospäin näytinkin jo enemmän naiselta kuin lapselta. Miten minua hävetti (kuin se olisi ollut minun syyni) kun ohikulkevat, joskus jopa pyöräilevät, aikuiset miehet puristivat takapuoltani tai huutelivat perääni, tai kun 17-vuotiaana kesätyöpaikkani yli 50-vuotias vitsiniekka tarttui rintoihini, tai kun Ranskan Lyonissa ihan vieras mies oikeaa suuntaa kysyttyään (ja minä tietenkin avuliaana, hymyilevänä 22-vuotiaana yritin parhaani mukaan sönkätä ranskankielisiä ohjeita) yllätti minut täysin kouraisemalla rajusti haarojani ennen pakenemistaan. Nuorena aikuisena Lontoossa minulle huudeltiin ja vislailtiin kaduilla ja kosketeltiin baareissa, ihan peruskauraa nuoren naisen elämässä. En ole onneksi kokenut seksuaalista väkivaltaa tai kärsinyt väkivaltaisista kumppaneista. Mutta olen ollut tilanteissa joissa olen kokenut seksuaalisen väkivallan uhkaa. Uskon jokaisen naisen kokeneen vastaavia uhkaavia ja/tai halventavia tilanteita elämänsä aikana.
Miettiessäni omia kokemuksiani ja ystävieni läpikäymiä asioita, pelkään jo nyt miten voisin suojella omaa, vielä pientä, tytärtäni vastaavilta tilanteilta tulevaisuudessa. Miten voin suojella häntä Trumpin kaltaisten miesten sanoilta ja varsinkin teoilta?
Onneksi miljoonat ihmiset ympäri maailmaa jakavat huoleni ja vyöryivät kaduille lauantaina protestoimaan Trumpin naisia halventavaa käytöstä vastaan. Women’s March – Naisten Marsseja – järjestettiin ympäri maailmaa mm. Washingtonissa, Lontoossa, Pariisissa, Helsingissä ja Tokiossa. Washingtonissa marssille osallistui yli miljoona (!) Trumpin vastustajaa. Mieltä osoitettiin paitsi naisten halventamista myös Trumpin ympäristönsuojelun väheksymistä, ulkomaalaisvihaa, Obamacaren alasajoa, kansalliskiihkoisuutta ja häpeämätöntä populismia vastaan.
Vaikka en päässytkään marssille mukaan, seurasin päivän uutisvirtaa tiiviisti. Sydämeni kotikaupungissa Lontoossa marssittiin tuhatpäisin joukoin, ja täältä kaukaa marssia seuratessa varsinkin monet nokkelat kyltit saivat hykertelemään tyytyväisenä.
Marsseilla käveli naisia, miehiä, lapsia, vaareja, vauvoja, mustia, valkoisia, homoja, heteroja, trans-sukupuolisia, koiria, supersankareita, julkkiksia, pehmoeläimiä, you name it! Kaikki naisten puolesta yhdessä Trumpin politiikkaa vastaan.
Trump ei valitettavasti vain puhu naisten oikeuksien rajoittamisesta, vaan hän allekirjoitti jo presidenttiytensä ensimmäisenä kokonaisena päivänä määräyksen, joka estää kansalaisjärjestöjä (jotka saavat rahoitusta Yhdysvalloista) tekemästä abortteja tai tarjoamasta perhesuunnittelua maailmalla. Tästä määräyksestä tulee kärsimään vain köyhien maiden naiset: Laillisten abortintarjoajien harveneminen vain nostaa laittomien aborttien ja niihin kuolevien naisten määrää.
Trumpin presidentiksinousu osoitti sen, että tasa-arvo ja naisten oikeudet ei vieläkään ole itsestäänselvä juttu, edes liberaaliksi ja edistykselliseksi koetussa lännen mahtimaassa, eikä myöskään täällä pohjantähden alla. Naisiin kohdistuva väkivalta on tahra tasa-arvon mallimaana tunnetussa kotimaassamme. 2014 julkaistun EU-tutkimuksen mukaan Suomi on naisille EU:n kolmen väkivaltaisimman maan joukossa. Tutkimuksen mukaan 47 prosenttia Suomen naisista on kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa 15-ikävuoden jälkeen. Väkivallan tekijä on useimmiten joko nykyinen tai entinen kumppani; 30 prosenttia naisista on kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa parisuhteissaan. Aika shokeeraavaa.Vain Tanska ja Latvia ovat pahempia, molemmissa osuus kumppaneiden käsissä kärsineistä on 32 prosenttia. EU:n keskiarvo on 22 prosenttia. Toki tutkimuksesta on jo muutama vuosi, ja ehkäpä täällä pohjolassa ja Keski-Euroopassa vapaammin uskallamme vastaya moisiin kyselyihin, mutta siitä kaikki on varmasti yhtä mieltä, että parantamisen varaa Suomessa riittää.
Mitä siis voimme tehdä? Miten voin suojella omaa tytärtäni ja hänen oikeuksiaan nyt ja tulevaisuudessa?
En osaa vastata muuta kuin että meidän jokaisen on puututtava naisia uhkaavaan ja halventavaan käytökseen ja puheeseen. Kasvatettava poikamme kunnioittamaan tyttöjä (ja sama toisinpäinkin!) ja heidän itsemäärämisoikeuttaan. Opetettava ja ojennettava poikia ja miehiä elämässämme (olimme miehiä tai naisia) heidän sanoessaan tai tehdessään jotain naisia alentavaa. Jos kyseessä on julkisuuden henkilö, meidän protestimme on oltava myös julkisuudessa kuuluvaa ja näkyvää. Jos halventaja on vallan kahvassa…niin noh, sellaista ei saisi päästää tapahtumaan! Kuitenkin toivon ja uskon, että naisten oikeuksien toteutumista tutkitaan suurennuslasilla Trumpin valtakauden aikana Yhdysvalloissa. Ja että hänen politiikkansa vastustamistaan jatketaan.
Tyttärelleni opetan, että naisilla ja tytöillä on oikeus elää vapaasti ja tasa-arvoisina kansalaisina ilman pelkoa psyykkisestä tai fyysisestä väkivallasta parisuhteissa, kaduilla, kouluissa, työpaikoilla, blogeissa, artikkeleissa ja twitterissä. Mutta varoitan häntä myös Trumpin kaltaisista miehistä.
On korkea aika ottaa kantaa. Vastustan seksismiä, vastustan Trumpia.
Espanjan mies ja minä pidimme juuri huipputärkeän kokouksen. Paikkana kotisohva. Aiheena perheemme Madridiin muutto. Kutsuin kokouksen koolle, sillä muistikirjaani piirtämäni aikajanan mukaan (siis olen todellakin tehokas) sovittuun muuttoajankohtaan oli enää neljä ja puoli kuukautta. Kokous eteni yhteisymmärryksessä, mutta keskusteltuamme muuttokassamme tilasta sekä siitä mitä kaikkea meidän pitäisi ehtiä tekemään ennen muuttoamme, päädyimme lykkäämään Espanjaan muuttoamme noin neljällä kuukaudella elokuun loppuun. Lopuksi naureskelimme allekirjoittavamme kahdenkeskisen sopimuksen, jossa kumpikin sitoutuu uuteen lähtöajankohtaan.
Ensimmäinen iso askel kohti Madridia on Helsingin kotimme myyminen
Siis seitsemän kuukautta uuteen elämään Madridissa. Aloitamme isot valmistelut nyt: Laitamme asuntomme Helsingissä myyntiin vielä tammikuun aikana, ensin sosiaalisessa mediassa jakamalla, sitten helmikuusta eteenpäin Oikotiellä mainostamalla. Haluamme myydä asuntomme kesäkuuhun mennessä, ja asua loppuajan pienemmässä asunnossa väliaikaisesti vuokralla. Pyrimme pysymään samalla asuinalueella lastemme hoitopaikan tähden. Vähän tietysti huolettaa että löytyykö moista väliaikaista asuntoa alueeltamme, mutta turha sitä kai vielä on surra.
Asunnon myyminen hyvissä ajoin tuntuu meistä vähemmän stressaavalta kuin toinen harkitsemamme vaihtoehto; asunnon myyminen viime tipassa tiettyyn, ennaltapäätettyyn maastamuuttopäivään mennessä. Olisimme myyneet asuntoamme aikamoisen paineen alla jos tiettyyn päivämäärään mennessä se yksinkertaisesti pitäisi olla myytynä ja laukut pakattuina. Hyvissä ajoin myyminen on rennompaa, vaikka joudummekin muuttamaan vielä viimeisen kerran Helsingissä ennen maastamuuttoamme. Hyvä puoli pienempään asuntoon muutossa juuri ennen Madridiin lähtöä on tavaran karsiminen ja osasta luopuminen jo hyvissä ajoin. Madridiin lähtee kanssamme vain tarpeellinen ja/tai rakastettu omaisuus. Ja tietenkin 5-vuotiaan Karkin kaikki lelut. Hän oli nimittäin huolissaan vain leluistaan kerrottuani muuttosuunitelmistamme: ”Äiti, lupaatko että saan ottaa ihan kaikki?”
Myymme asuntomme itse ilman välittäjää. Minulla on siihen aikaa, sillä tällä hetkellä taaperonhoidon lisäksi käyn töissä vain muutamana päivänä viikossa. Luulen että tulevina kuukausina minulta ei tekeminen lopu, sillä pääosin Papun päiväuniaikaan ja molempien lasten nukkuessa illalla paitsi myyn asuntoamme, myös opiskelen espanjaa ja etsin (ja toivottavasti pian myös teen) etätöitä! Espanjan mies tekee niin paljon freelance hommia kuin vain mahdollista ja hoitaa Papua minun työpäivinäni aina kun voi. Lisäksi kehittelemme yhteistä yritysideaa Madridia ajatellen.
Nyt kyllä jo vähän jännittää. Sillä tavalla mukavasti kutittelee vatsanpohjassa.
Luin muutama kuukausi sitten El Pais –sanomalehdestä, että Espanjan työttömyysluvut on pudonneet takaisin vuoden 2010 tasolle, eli alle 20%. Kuuden vuoden ajan työttömien määrä oli paljon suurempi; pahimmillaan vuonna 2013 jopa 27% työikäisistä oli ilman töitä. Mutta nyt siis maan talous on osoittanut toipumisen merkkejä ja yhä useampi espanjalainen on myös löytänyt töitä. Tulkitsen uutisen hyväksi merkiksi: se tarkoittaa sitä että meillekin löytyisi töitä! Varmasti löytyisi.
Toistelen itselleni että olemme koulutettuja, asiamme osaavia kielitaitoisia ammattilaisia, ja olemmehan molemmat työllistyneet hyvin jo kahdessa eri maassa, miksi emme siis Espanjassakin. Ja menemmehän Madridiin, joka on 3,3 miljoonan ihmisen kaupunki, eli tuntuvasti isompi kuin Helsinki, joka merkitsee myös paljon enemmän työmahdollisuuksia.
Lontoossa ja Helsingissä omaa työnsaantiani helpotti kuitenkin maan kielen sujuva osaaminen. Espanjankielentaitoani ei voi hyväntahtoisinkaan tsemppari kuvailla ‘sujuvaksi’. Osaan ilmaista itseäni tarpeeksi selviytyäkseni arkiaskareista, mutta en niin hyvin että voisin tehdä tämänhetkistä työtäni espanjaksi. Kielitaitoni on karttunut lähinnä kotona kuunnellessani Espanjan miehen jutustelua Karkin ja Papun kanssa. Ymmärrän lähes kaiken kuulemani ja lukemani, irtonaisia sanoja tai sanontoja lukuunottamatta. Mutta puheen tuottaminen ja kirjoittaminen on minulle vielä tuskallisen vaikeaa. Espanjan mies ja minä puhumme keskenämme englantia, joka on aina ollut ‘meidän kielemme’ siitä lähtien kun tapasimme Lontoossa 10 vuotta sitten. Lapsillemme puhumme vain suomea ja espanjaa.
Olen opiskellut espanjaa vasta vähän. Suoritin muutaman espanjankielen alkeiskurssin Lontoon mainiossa City Lit –instituutissa, mutta siitä on jo kymmenen vuotta aikaa. Tämän vuoden kesäkuussa suoritin lyhyen kurssin Helsingin kesäyliopistossa, jossa tankkasin ensi kertaa espanjan imperfektin muotoja. Kurssi oli hyvä, mutta vaikka mekaanisesti opinkin muistamaan verbit kokeeseen, en todellakaan osaa vielä käyttää niitä puhuessani saatika kirjoittaessani. Tällä hetkellä kierrän imperfektin tyyliin ’ostan kaupasta maitoa – eilen’ kun haluan ilmaista itseäni menneessä aikamuodossa. Eipä näillä taidoilla työhakemuksia kirjoitella!
Ymmärrän kyllä että kertaus on opintojen äiti, joten ilmoittauduin juuri muutaman viikon päästä alkavalle espanjan kurssille Helsingin Työväenopistossa. Tarkoituksenani on myös jatkaa espanjan opiskelua Madridiin muutettuamme. Siellä joudun käyttämään vajavaista kielitaitoani joka päivä. Uskon ja toivon osaamattomuuteni raivostuttavan minua niin, että opiskeluihinkin löytyy uudenlaista intoa! U-nel-moin päivästä jolloin puhun sujuvasti maailman toiseksi puhutuinta kieltä (mandariinikiinan jälkeen). Espanjaa puhuu huimat 400 miljoonaa ihmistä, ja se on virallisen kielen asemassa 21:ssä maassa, jotka sijaitsevat Keski-, Väli-, ja Etelä-Amerikkassa, Eurooppassa ja Afrikassa.
Lomamatkoja lukuunottamatta pelkällä englannilla ei Espanjassa pitkälle pötkitä, joten espanjankielen jonkinasteinen hallinta on välttämätöntä minulle ja muille sinne muuttoa haikaileville. Omien kokemusteni perusteella edes nuorten ei vain voi olettaa puhuvan englantia kymmentä sanaa enempää. Espanjalaisten huonosta englanninkielentaidosta syytetään huonoa kieltenopetusta kouluissa sekä televisio-ohjelmien ja elokuvien duppausta. Tällä hetkellä englantia opiskellaan aiempaa enemmän, sillä yhdeksän vuotta sitten alkaneen talouskriisin myötä moni espanjalainen on ymmärtänyt englannin osaamisen tärkeyden pärjätäkseen kansainvälistyvillä työmarkkinoilla. Englanninkielen kouluja ja kielikursseja tarjoavia palveluita onkin perustettu tiuhaan tahtiin viimeisen kymmenen vuoden aikana. Opettajina kursseilla ja kouluissa toimii useimmiten äidinkielenään englantia puhuvia expateja. Itsekin olen pohtinut englannin opetustyötä yhtenä vaihtoehtona Madridissa, kunnes oma kielitaitoni on sillä tasolla että voisin saada muunlaisiakin töitä.
Eikun siis kirjastoon uutta espanjankurssin kirjaani lainaamaan, vamos ya!
Näin joulun kynnyksellä hösäämme kaikki kiireisenä jouluisen to do –listamme kanssa, kauppojen lahjahyllyjen ja kinkkulaarien edessä, kotia puunaten ja ystävien kanssa pikkujouluja juhlien. Äidiksi tultuani joulu on myös saanut aivan uudenlaisen merkityksen, kun Espanjan miehen kanssa suoritamme mieluisia mutta supersalaisia joulutontun tehtäviämme, jotta tänäkin vuonna voisimme tarjota pikku pilteillemme taianomaisen ja iloisen joulun.
Joulun lähestymisestä huolimatta, tai ehkä juuri sen tähden, minun on ollut vaikea lakata ajattelemasta Syyriaa ja varsinkin sen lapsia. Syyriassa lasten kärsimys ja hätä on suuri. Pienet, meidän omien lastemme kaltaiset vauvat, taaperot, leikki- ja kouluikäiset lapset näkevät ja kokevat omakohtaisesti sodan tuhoja ja kuolemaa. Kauheuksia, joita yhdenkään lapsen ei pitäisi nähdä tai kokea. Syyrian lasten kohtalo, etenkin Aleppon lasten kärsimykset, ovat koskettaneet minua syvästi.
Kun näen kuvia sairaalan käytävillä itkevistä pölyn ja veren tahrimista taaperoista, tai luen jälleen kerran lapsen kuolleen Aleppossa, en voi olla liikuttumatta ja ajattelematta omia lapsiani, ja sitä miten ihan yhtä hyvin sodan keskellä voisimme olla me emmekä he. Liikutukseni on niin vahva, että olen lopettanut uutisvideoiden katsomisen, ja kuvatkin yritän skrollata nopeasti ohi. En nimittäin pystyisi kyyneleiltäni lukemaan tärkeitä artikkeleita loppuun. Sillä se minun on kuitenkin tehtävä. Vaikka Aleppon uutiset ja Syyrian lasten kärsimykset ovatkin karmaisevia, uskon että meidän ulkopuolisten velvollisuus on seurata tilannetta ja ottaa siihen kantaa. Tapahtui se sitten mielenosoituksiin tai varainkeruutapahtumiin osallistumalla, tai ystävien sekä tuntemattomien kanssa keskustellen sosiaalisessa mediassa ja livenä. Me emme saa sulkea silmiämme.
Toinen velvollisuutemme on tehdä mitä voimme auttaaksemme. Näin kaukaa konfliktia seuratessa iskee usein lamaannus koska tuntuu että mitään ei ole tehtävissä. Itse olen kuumeisesti miettinyt mitä voisin konkreettisesti tehdä Syyrian lasten hyväksi. Erään Huffington Postin artikkelin luettuani löysin Charity Navigator sivuston, jossa listataan Syyriassa auttavat järjestöt. Pelastakaa Lapset on yksi niistä, ja minulle tuttu. Pelastakaa Lapset on myös saanut Charity Navigatorin arvioinnissa täydet neljä tähteä, kun arvioidaan järjestön vastuullisuutta, läpinäkyvyyttä ja rahoituksen toimivuutta. Sivuston mukaan yli 90% järjestölle lahjoitetuista rahoista menee suoraan keräyksen kohteeseen. Minut tämä vakuuttaa siitä, että järjestölle lahjoittamani rahat menee suoraan Syyrian lasten hätää lievittämään, eikä jää jumiin järjestön koneistoon.
Valolla on uskomaton voima. Auringon paistaessa innostun helposti, energiaa ja kärsivällisyyttä riittää, eikä pienet vastoinkäymiset haittaa. Kun valo syksyisin katoaa, minusta tulee epätavallisen väsynyt ja kärttyinen. Kahvikupin kaatuminen tai ulkovaatteisiin puetun taaperon viime hetken kakka saa minut epätoivon kyynelten partaalle. Kärsin kaamosväsymyksen oireista.
Pimeän kauden ärripurrimaisuuteni on uusi tuttavuus; aloin kärsimään siitä vasta viisi vuotta sitten Suomeen palattuani. Lontoossa asuessani en kokenut ihmissusimaista muutosta talven tullen. Siellä vuodenajat kietoutuivat toisiinsa muutenkin jotenkin huomaamatta, eikä kesän vaihtuminen syksyyn tai siitä talveen vaikuttanut hyvinvointiini. Valoahan isossa cityssä riittää ympäri vuoden, vaikka aurinko ei paistaisikaan! En myöskaan oireillut kaamosaikaan lapsena tai teininä Suomessa. Päinvastoin, syksy oli lempivuodenaikani, jolloin palasin kouluun, kavereiden seuraan sekä harrastuksiin energiaa täynnä ja intoa puhkuen. Teininä rakastin syksyn pimeneviä iltoja, jolloin kirkkaalla ilmalla makasimme kylmänkohmeisella nurmikolla tähtitaivasta toljottaen, ensitupakoitamme maistellen ja maailmaa parantaen.
Kylmä (ja pimeä) tosiasia on, että päivät lyhenevät tällä hetkellä kuuden minuutin päivävauhtia: aurinko nousee kolme minuuttia myöhemmin ja laskee kolme minuuttia aiemmin kuin edellisenä päivänä. Tänään aurinko laskee Helsingissä vasta 18.40, mutta jo lokakuun lopulla kellojen siirron jälkeen päivä sammuu ennen puolta viittä. Siitä päivät lyhenevät vielä hitaasti mutta varmasti vuoden lyhyimpään päivään joulukuun 21. saakka, jolloin aurinko nousee vasta 9.22 ja laskee keskellä päivää viisitoista yli kolme, jolloin eteläisimmillä leveysasteilla vasta lopetellaan lounasta!
Eli useiden kuukausien ajan suurin osa meistä suomalaisista nousee ylös, valmistautuu päiväänsä ja matkustaa töihin tai opiskelemaan pilkkopimeässä. Muutamat valoisat tunnit vietetään sisätiloissa ja iltapäivän kotimatka taitetaan taas täyden pimeyden vallitessa. Pohjois-Suomen tynkäpäiviä en halua edes ajatella. Miten ihmeessä pitkästä pimeästä kaudesta selviää järjissään?
Terveyskirjasto.fi:n mukaan 10-30%, noin kolmasosa, suomalaisista kärsii kaamosväsymyksestä, kuten minä. Se johtuu yksinkertaisesti valon määrän vähenemisestä. Se voi ilmetä väsymyksenä, makeannälkänä ja liikaunisuutena. Vain 1% kärsii vakavammasta kaamosmasennuksesta, joka on nimensä mukaisesti masennustila. Siitä kärsivä tyypillisesti ei saa unta, kun taas kaamosväsymyksen ollessa kyseessä mikään määrä unta ei vaan riitä.
Tutkitusti paras keino taistella kaamosoireilua vastaan on päivittäin otettava kirkasvalohoito, jonka on tutkittu lievittävän oireita yli 75%:lla potilaista, jotka kärsivät kaamosmasennuksesta. Kirkasvaloa pitää käyttää joka päivä, mieluiten aamulla ennen kello yhdeksää, vähintään puolen tunnin ajan, jotta hoito tepsisi. Mutta jos siis kirkasvalo löytyy, ja ohjeita noudattaa, pitäisi tulokset tuntea jo 2-4 päivän päästä.
Me hankimme kirkasvalon jo kaksi vuotta sitten, ja ihmettelimme kun sen satunnainen käyttö ei ole tuonut tuloksia, hah! Olisi pitänyt lukea hoito-ohjeet jo silloin…Taidankin tänä syksynä ottaa hoitoa ohjeiden mukaan, ja raportoida sen mahdollisista vaikutuksista täällä.
Kirkasvalohoidon lisäksi kaamosväsymystä helpottavat monien eri lähteiden mukaan nämä asiat:
– Riittävä uni (mutta kun zzzze on niin vaikeeta)
– Terveellinen ruokavalio (tummaa suklaata siis?)
– Säännöllinen liikunta (rattaiden työntäminen sateen vihmoessa nassuun, loskakelillä ja umpihangessa on mun mielestä aika hyvää liikuntaa)
– Ihmisten seura (peukkua tälle!)
– Päivänvalossa oleskelu (mut kun sitä ei oo)
Tai sitten voi unohtaa rumat (paitsi ehkä Eero Aarnion suunnittelemat) kirkasvalolamput, ja lentää aurinkoon talven pimeinä kuukausina! Siitäkin on tutkittua tietoa, että viikonkin etelelänpyrähdykset lievittävät kaamosoireilua. Mutta missä sitä aurinkoa sitten on?
Aurinkoa etsiessäni törmäsin World Meteorological Organizationin tietoihin auringonvalon määrästä ympäri maailmaa. Sieltä siis seuraavaa faktaa:
Helsingissä aurinkoa nähdään 1782 ja puoli tuntia vuodessa. Australian Darwinissa aurinko möllöttelee taivaalla hurjat 3097 tuntia vuodessa.
Yllätyksekseni Lontoossa aurinkoa nähdään vähemmän kuin Helsingissä, 1574 tuntia vuodessa. Mutta Suomen aurinkotunnit jakautuu varmasti aika lailla kevättalvesta alkusyksyyn, sillä kesällä aurinkohan voi käytännössä paistaa Etelä-Suomessakin 20 tuntia. Valon määrä romahtaa niin dramaattisesti syksyllä, että minua ihmetyttää miksi kaamosväsymyksen oireista kärsii vain kolmasosa suomalaisista.
Madridissa aurinko paistaa ihan mukavasti 2814 tuntia vuodessa, joka saa minut hymyilemään juuri nyt. Luulenpa että Madridin valo on minun oljenkorteni, joka auttaa minua tämän kaamosajan jyrätessä ylitsemme.
Loppuuko sinultakin puhti valon kadotessa, kärsitkö kaamosväsymyksestä? Miten paljon aurinko paistaa siellä missä sinä asut? Käy tsekkaamassa ja kommentoi!
Tänään on Suomeen muuttomme viides vuosipäivä. Viisi vuotta siitä kun minä ja Espanjan mies lennähdimme kimpsuinemme ja alle vuoden ikäisen Karkin kanssa Lontoon hulinasta hiljaiseen lähiöön Helsingissä.
Näin jälkikäteen ajateltuna se oli ihan hullua. Jätin rakastamani Lontoon, joka oli ollut kotikaupunkini 13 vuotta. Minä itsenäistyin ja kasvoin aikuiseksi Lontoossa, jonne muutin suoraan vanhempieni kodista, ja jossa suoritin kaikki yliopisto-opintoni. Taakse jäivät ystäväni, mielenkiintoinen työni maailmanluokan journalismin kehdossa, mukava vuokrakolmiomme trendikkäässä Itä-Lontoossa, capoeiraryhmämme, kaikki suosikkipaikkamme – puistot, museot, galleriat, ravintolat ja kahvilat. Espanjan mies oli asunut Lontoossa nelivuotiaasta asti, joten hän jätti taakseen koko 30+vuotisen elämänsä. Minua ja Karkkia lukuunottamatta.
Mutta me molemmat kaipasimme muutosta silloiseen eläämäämme. Jonkinlaista seikkailua. Uusina ja liiankin vakavina vanhempina pohdimme Lontoon soveliaisuutta kasvuympäristönä lapsellemme, ja ajattelimme arkielämän olevan helpompaa jos muuttaisimme jommankumman juurille, ja samalla lähemmäs isovanhempien apua. Harkitsimme kyllä muuttoa Espanjaan lähemmäs miehen perhettä, mutta koska maan taloudellinen tilanne ei ollut kovin ruusuinen vuonna 2011, teimme järkipäätöksen ja suuntasimme Helsinkiin. Emme jättäneet minkäänlaista ovea auki paluulle.
Tulen pohtimaan varmasti moneen otteeseen blogissani omaa suhdettani Suomeen ja suomalaisuuteen, mutta tässä siitä vain sen verran, että silloin viisi vuotta sitten omat odotukseni olivat epärealistiset. En ole Helsingistä kotoisin, joten kuvittelin pääkaupungissa elämisen ja varsinkin paikan asenneilmapiirin poikkeavan totaalisesti omista nuoruudenkokemuksistani pikkukaupungissa. ‘Helsinkihän on pääkaupunki! Väkiluvultaan pieni sellainen, mutta kansainvälinen ja monikuttuurinen niinkuin Lontoo pienoiskoossa!’ Ei ollut.
Jo muutamassa kuukaudessa Itä-Helsingin pimenevä ja kylmenevä syksy, lähiön ahdistavan samantyylisten pienkerrostalojen reunustamat autiot kadut, ihmisten vaiteliaisuus ja hymyilemättömyys, sekä varsinkin sosiaalisessa mediassa lisääntyvä rasistinen vihapuhe saivat meidät kyseenalaistamaan muuttoamme. Mutta me tsemppasimme toisiamme. ‘Mehän tiedettiin että alussa tulee olemaan rankkaa’. ‘Kulttuurishokki menee kyllä ohi. ‘Me nyt ei vaan olla totuttu tähän, kyllä me vielä totutaan ja sitten helpottaa.’ ‘Sitten kun meillä molemmilla on töitä, tuntuu ihan erilaiselta.’ Espanjan miehellä oli tietenkin moninverroin hankalampaa kuin minulla; pimeys söi miestä ja hänen valoa janoavaa sieluaan, ja olo oli ulkopuolinen muuallakin kuin poliisiaseman ‘aliens’ –jonossa.
Päätimme kuitenkin taas rationaalisesti, että muutama vuosi pitää yrittää tosissaan ennenkuin voimme edes harkita Suomesta pois muuttoa.
Yhdeksän kuukautta Suomessa oltuamme Espanjan mies oli perustanut oman luovan alansa yrityksen, ja töitäkin alkoi olemaan mukavasti. Myös minä palasin työelämään omalle alalleni puoli vuotta sen jälkeen. Tapasimme pääkaupunkiseudulla asuvia ystäviäni, ja saimme muutamia ihania uusia ystäviä. Karkki aloitti mukavan päiväkodin kotimme naapurissa, ja uusi elämämme Helsingissä asettui uomiinsa. Ainakin pinnallisesti.
Pinnan alla kupli kuin jacuzzissa. Espanjan mies ei ollut tyytyväinen, ja minä tunsin oloni rauhattomaksi. Emme tottuneet pimeyteen, emme kylmyyteen, emme talvien yksinäisyyteen, emmekä ihmisten koleuteen jota myös suoruudeksi tai rehellisyydeksi tituleerataan. Meillä oli ikävä Lontoota ja mietimmekin sinne paluuta paljon. Toisena vaihtoehtona kelailimme taas Espanjaa. Sitten tulin raskaaksi, joten päätimme tukahduttaa lähtösuunnitelmamme ja keskityimme rauhassa odottelemaan toisen lapsemme syntymää Suomeen.
Rakkaan pikku Papumme synnyttyä vietimme pitkän ja ihanan kesän 2015 Espanjan miehen kotikonnuilla Galiciassa. Siellä meillä oli vihdoinkin aikaa miettiä tulevaisuuttamme, mitä me toivoisimme siltä itsellemme ja lapsillemme. Silloin oli jo selvää, että Suomeen emme jäisi.
Koko viime syksyn sitten suodattelimme ajatuksiamme ja suunnitelmamme alkoi hahmottumaan vähitellen, ja tämän vuoden alkupuolella kerroimme päätöksestämme varovasti muillekin. Muutamme Madridiin.
Kerron pian lisää siitä miksi tikka osui Madridiin Lontoon tai vaikkapa Galician sijaan, kuin myös muuton hitaasti etenevistä valmisteluista. On helpottavaa että tänään kun paluumuutostamme Suomeen on jo viisi vuotta, ei vuosipäivä enää ahdista niinkuin aikaisempina vuosina, sillä suurin asia, eli päätös poismuutosta on jo tehty. Jäljellä on enää (vain) kaikki isohkot käytännön asiat: Helsingin asunnon myynti tai vuokraus; töiden, asunnon, Papun hoitopaikan ja Karkin koulun löytäminen Madridissa; ja pienempänä riesana kaiken omaisuutemme muuttaminen Espanjaan.
Minnimuu 