Pian meilläkin on oma autobotti eli taapero päiväkotiin

Villi pikkumieheni Papu 1v 11kk aloitti päiväkodin eilen. Aamu alkoi pienellä sekoilulla, sillä vaikka olinkin muistanut pakata naperolle kaiken tarpeellisen, unohtui kotiin isosiskon kuravaatteet ja Papun rattaat. Yritin olla ajattelematta miten kipeäselkäinen Espanjan mies kiroaisi minua iltapäivällä luotsiessaan aina väärään suuntaan kävelevää taaperoa kotiin. Astuimme päiväkodin ovista sisään, laitoin vaatteet naulakkoon, annoin nopeaa halin ja pusun, ja niin jäi Papu käytävään itkemään omahoitajansa kanssa kun kävelin ulos. ”Hengitä syvään ja rauhoitu, hyvä Papun siellä on…” Onneksi tiesin että hänestä pidetään hyvää huolta, olinhan ollut viime viikolla kolmena päivänä tutustumassa Papun kanssa päiväkotiin, pienryhmään ja sen kasvattajiin.

Terhi kirjoitti jokin aika sitten kolmikieli-blogissaan taaperonsa tarhan aloituksesta Saksassa. Hämmästyin lukiessani että Saksassa lapsen totutteluvaihe päiväkotiin voi kestää neljäkin viikkoa! Papun ja Karkin päiväkodissa täällä Helsingissä totutteluvaihe kestää niin vähän tai kauan aikaa kuin perhe itse haluaa. Totuttelujaksoa toki tarvitaan, sillä päiväkodin aloitus on pienen, lähinnä äidin mahakarvoissa roikkuneen villi-ihmisen elämässä ISO muutos. Itse pidin kolmea päivää ihan sopivana aikana, sillä päiväkoti ja sen piha-alue olivat Papulle jo tuttua juttua siskon viemisten ja hakujen takia.

Papun kolme totuttelupäivää menivät hyvin. Hän oli innoissaan leikkihuoneen autoista ja traktoreista, söi tyytyväisenä ruokapöydässä muiden lasten kanssa, hymyili ujosti joka kerta kun joku lapsista tuli silittämään ryhmän uuden kuopuksen päätä. Hiekkaatikolla hän pontevasti käski hoitajaa tekemään uuden mutakakun sanomalla’otto’ (otro=toinen) heti kun hän sai edellisen rikottua. Tämä leikki olisi voinut jatkua vaikka iltaan saakka. Toisaalta ohjatun leikki- ja laulutuokion aikana hän ei jaksanut seurata eikä pysyä paikallaan, vaan vaati minua äänekkäästi (lue: itki ja karjui räkä roiskuen) mukaansa tutkimusretkelle päiväkodin käytäville.

Minua itseäni ihmetytti miten ryhmän muut lapset olivat kuin autobotteja, jotka olivat hienosti ohjelmoitu toistamaan päiväkotipäivän kuvioita ilman sanomista nuorinta myöten. Lapset marssivat ulkoa tultuaan vessaan ja käsienpesulle, ja sieltä kirjoja katselemaan. Ruoan jälkeen jokainen vei oman likaisen lautasensa pois. Sitten taas vessaan ja siitä vaatteita vähentämään päiväunille. Ulosmentäessä ja sisääntultaessa heidän kärsivällisyytensä riitti uskomattoman pitkään odotteluun ja jonottamiseen. Talvivaatteiden ja niiden päälle puettavien kuravaatteiden pukemiseen 14:lle lapselle nimittäin kuluu aikaa. En liioittele jos arvelen sen kestäneen noin puoli tuntia. Pyörittelin päätäni miettiessäni miten Papu on tottunut minun jatkuvaan huomiooni, ja miten paljon kaaosta kärsimätön taaperoni aiheuttaakaan harmonisen oloisessa ryhmässä ja sen ohjelmassa ensimmäisinä viikkoinaan. Mutta muu ryhmä varmasti imaisee Papun mukaansa, ja hän kuin huomaamatta ’oppii tavoille’.

Ymmärrän tietenkin miksi moista rutiinia ja ohjelmointia tarvitaan – miten muuten vain kaksi aikuista voisi huolehtia isosta ryhmästä lapsia, joista osa on alle kolmevuotiaita? Ja rutiinithan tuo myös turvaa pienten lasten päiviin erossa vanhemmistaan.  Pienimmätkin oppivat ymmärtämään missä järjestyksessä päivän tapahtumat seuraavat toisiaan, ja että kun A, B, C ja D on tapahtunut, äiti tai isä tuleekin jo hakemaan.

Minua huoletti ihan toinen asia. En nimittäin nähnyt ryhmän kasvattajien ottavan lapsia syliinsä ollenkaan tutustumisemme aikana. Ehkä sitä vaan ei tapahtunut minun silmieni edessä, tulimmehan päiväkodille vasta aamupalan jälkeen, kun muut lapset oli jo tuotu, ja lähdimme päiväunien aikaan. Mutta silti…Viekö lasten perustarpeista huolehtiminen kaiken kasvattajien ajan ryhmäkokojen ollessa suuria (Suomessa neljä alle kolmivuotiasta tai kahdeksan yli kolmivuotiasta per hoitaja)? Kosketetaanko jokaista lasta hellästi edes kerran päivän aikana, muuten kuin pukiessa tai pyllyä pyyhkiessä?

Etsin asiasta tietoa ja huomasin näin jälkijunassa että sadat varhaiskasvatuksen ammattilaiset ympäri Suomea olivat vastanneet kriittisesti tammikuussa julkaistuun Helsingin sanomien kyselyyn päivähoidosta ja resurssien puutteesta. Pääasiassa ryhmäkoot, kiire ja resurssien puute mm. sijaisten palkkaamiseen uuvuttaa monia kasvattajia ja aiheuttaa kaaosta päiväkodeissa. Monet kasvattajat kuvailivat miten aikaa riittää lasten kanssa todellakin vain kaikkein välttämättömimpään, kuten lasten hengissäpitämiseen, eikä lapsia pystytä muuten tukemaan tai huomioimaan riittävästi.

Lainaan suoraan Hesarista:

”Työntekijöiden kokemus on kaikkialla sama: aikaa lapsille on liian vähän”, kuvaili sijaisena kymmenissä päiväkodeissa pääkaupunkiseudulla kiertänyt.

”Sydämeni ovat särkeä lapset, joita tulisi tukea jatkuvasti, jotta he pääsisivät mukaan leikkeihin ja saisivat oikeita kaverisuhteita luotua.”

Apua. Onko asiat todella näin huonosti Suomen päiväkodeissa? Miksi? Hyvän varhaiskasvatuksen merkitys on uskomattoman suuri, ja sen tasosta on pidettävä kiinni kynsin ja hampain. Syksyllä 2016 varhaiskasvatuslakiin tehtiin useita radikaaleja uudistuksia, jotka vaikuttivat mm.ryhmäkokoihin ja antoivat kunnille oikeuden rajoittaa subjektiivista päivähoito-oikeutta (jos vanhemmat tai vanhempi ei työskentele tai opiskele kokopäiväisesti). Monet kunnat ovatkin olleet vaikeuksissa saadakseen kasaan uuden lain lupaamat palvelut lapsille ja heidän vanhemmilleen. Toisaalta useat HS:n kyselyyn vastanneista ammattilaisista kuvasivat tilanteen huonontuneen vuosien aikana, eli jo kauan ennen uudistuksia.

Kommentteja luettuani en usko että Karkin ja Papun päiväkodissa tilanne on kovin paha. Olenhan seurannut Karkin kautta päiväkodin ja ryhmien toimintaa nyt jo kaksi ja puoli vuotta. Arvostin Karkin kasvattajia suuresti, sillä näytti aina olevan aikaa sekä lapsille että myös meille vanhemmille. Ryhmässä askarrellaan, tehdään retkiä, leikitään, lauletaan ja jumpataan. Siitä huolimatta toisena tutustumispäivänä kysyin Papun omahoitajalta suoraan onko sylittelyyn aikaa. Vastaus kuului ’harvoin’. Se tuntui minusta tosi surulliselta. Päätinkin siltä istumalta että kotona sylittelystä ja hellittelystä ei tästä lähin tingitä, kasvasta tiskivuoresta ja siivoamaan patistavasta aviomiehestä huolimatta!

Pikku Papun ensimmäinen varsinainen tarhapäivä sujui hyvin. Lähdettyäni itkuisuutta oli jatkunut vain noin tunnin ajan, jonka jälkeen poika oli kuulemma ollut todella iloinen, syönyt ja nukkunut hyvin. Kun Espanjan mies oli saapunut hakemaan lapsia, tyytyväinen Papu oli syönyt välipalaansa omahoitajansa kainalossa. Onneksi aikaa kainalossa pitämiseen oli kuin olikin löytynyt – ainakin ensimmäisenä päivänä ( :

Kun kaikki muuttui

Tammikuu 2011. Asumme Itä-Lontoon Mile Endissä, mukavassa uudessa vuokrakolmiossamme Regent’s Canalin varrella. Olen vakiduunissa BBC:llä ja Espanjan mies valokuvaa freena. Vapaa-aikana harrastamme capoeiraa samassa ryhmässä, jossa tapasimme toisemme viisi vuotta aiemmin, ja jonka muista jäsenistä oli tullut hyviä ystäviämme. Meillä on paljon muitakin ystäviä, joiden kanssa tapaamme kanaalin varrella Victoria Parkissa, Broadway Marketilla, Limehouse Basinissa, Canary Wharfilla, tai kävelymatkan päässä Spitalfields Marketilla, Brick Lanen intialaisissa, Whitechapel Art Galleriassa tai Columbia Roadin kukkatorilla. Elämä on huoletonta ja hyvää.

Erityisen innostuneita olemme siitä, että pian meidän yhteinen elämämme saa uuden, mullistavimman käänteensä – meistä on tulossa vanhempia. Tyttäremme on kasvanut sisälläni jo melkein yhdeksän kuukautta, potkii ja liikehtii jo malttamattomasti ahtaaksi käyvässä kohdussani. Iltaisin nauramme vauvamme potkuesityksille – asettelemme pikku esineitä mahalleni, joista Nupuksi ristimämme ikiliikkuja potkii niitä pois. Laulamme Nupulle tuutulauluja, laitamme kätemme mahalleni tunteaksemme hänen hikkansa ja suloisen pikku peppunsa, ja suunnittelemme tulevaa.

Puhumme paljon tulevaisuudesta. Mietimme missä haluaisimme lapsemme kasvavan. Olemme yhtä mieltä siitä miten emme halua Nupun varttuvan Lontoossa. Espanjan mies vietti lapsuutensa Thatcherin ajan Englannissa Landbroke Groven kulmilla, kivenheiton päässä Notting Hillistä. Silloin alue oli halpaa työväenluokan asuinaluetta, jossa oli paljon kaupungin vuokra-asuntoja. Meno oli karua. Kouluissa tapeltiin, vedettiin liimaa ja huumeita. Eräs oppilas puukotti Espanjan miehen yläkoulun rehtorin kuoliaaksi, ja myöhemmin koko koulu jouduttiin sulkemaan jatkuvien ongelmien ja väkivaltaisuuksien vuoksi.

Rakas tummasilmäinen Karkkimme syntyy London University College Hospitalissa 17.2. ja mullistaa elämämme. Puhe poismuutosta jää, sillä meidät jyrää alleen totaalinen vanhemmuuden shokkitila, jossa yritämme jatkuvasti ymmärtää mitä ihmettä meidän nyt pitäisi tehdä. Seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana tulen melkein hulluksi imettäessäni ja aina vain imettäessäni, vauvamme itkiessä tunteja putkeen, ja hyvien yöunien ollessa vain kangastus muistoissamme.

Mutta vähitellen ensikuukausien sumu hälvenee. Karkki ei enää itkekään ihan koko aikaa. Kun hän kurottaa pienet kätensä minua kohti huomaan rakastuneeni häneen sydänjuuriani myöten. Ehkä me selviämmekin tästä, vanhemmuudesta.

Kesällä lennämme lomalle ja muuttosuunnitelmamme saavat uutta puhtia. ”Suomihan on ihana paikka, varsinkin lapsiperheille!” ”Muutetaan pois Lontoosta, lähdetään uuteen seikailuun Helsingissä!” Lomalta palattuamme pakkaamme, myymme, irtisanomme ja hyvästelemme elämämme Lontoossa kahdessa kuukaudessa. Just like that.

Ikävä on ollut ja Lontoo mielessäin.

Mutta sitä me silloin halusimme, en kadu päätöstämme. Onneksemme elämä ei ole peli jossa voi valita vain oikein tai väärin. Onneksi voi tehdä uusia valintoja ja muuttaa suuntaa. Ehkä edelliset valintamme ovat välttämättömiä askelmia elämän matkallamme, jokainen yhtä merkityksellinen, vaikka se ei välttämättä aina siltä tuntuisikaan.

Nyt elämäämme järisyttäneestä ja sen suunnan muuttaneesta tapahtumasta on jo kuusi vuotta. Paljon onnea kiharatukkainen ja kihertävänauruinen tyttäreni. Rakastan sinua tavalla jota en ennen sinua osannut kuvitellakaan.

Pidän sinua ja veljeäsi kädestä seuraavaa isoa askelta yhdessä ottaessamme.