Tänään on Suomeen muuttomme viides vuosipäivä. Viisi vuotta siitä kun minä ja Espanjan mies lennähdimme kimpsuinemme ja alle vuoden ikäisen Karkin kanssa Lontoon hulinasta hiljaiseen lähiöön Helsingissä.
Näin jälkikäteen ajateltuna se oli ihan hullua. Jätin rakastamani Lontoon, joka oli ollut kotikaupunkini 13 vuotta. Minä itsenäistyin ja kasvoin aikuiseksi Lontoossa, jonne muutin suoraan vanhempieni kodista, ja jossa suoritin kaikki yliopisto-opintoni. Taakse jäivät ystäväni, mielenkiintoinen työni maailmanluokan journalismin kehdossa, mukava vuokrakolmiomme trendikkäässä Itä-Lontoossa, capoeiraryhmämme, kaikki suosikkipaikkamme – puistot, museot, galleriat, ravintolat ja kahvilat. Espanjan mies oli asunut Lontoossa nelivuotiaasta asti, joten hän jätti taakseen koko 30+vuotisen elämänsä. Minua ja Karkkia lukuunottamatta.
Mutta me molemmat kaipasimme muutosta silloiseen eläämäämme. Jonkinlaista seikkailua. Uusina ja liiankin vakavina vanhempina pohdimme Lontoon soveliaisuutta kasvuympäristönä lapsellemme, ja ajattelimme arkielämän olevan helpompaa jos muuttaisimme jommankumman juurille, ja samalla lähemmäs isovanhempien apua. Harkitsimme kyllä muuttoa Espanjaan lähemmäs miehen perhettä, mutta koska maan taloudellinen tilanne ei ollut kovin ruusuinen vuonna 2011, teimme järkipäätöksen ja suuntasimme Helsinkiin. Emme jättäneet minkäänlaista ovea auki paluulle.
Tulen pohtimaan varmasti moneen otteeseen blogissani omaa suhdettani Suomeen ja suomalaisuuteen, mutta tässä siitä vain sen verran, että silloin viisi vuotta sitten omat odotukseni olivat epärealistiset. En ole Helsingistä kotoisin, joten kuvittelin pääkaupungissa elämisen ja varsinkin paikan asenneilmapiirin poikkeavan totaalisesti omista nuoruudenkokemuksistani pikkukaupungissa. ‘Helsinkihän on pääkaupunki! Väkiluvultaan pieni sellainen, mutta kansainvälinen ja monikuttuurinen niinkuin Lontoo pienoiskoossa!’ Ei ollut.
Jo muutamassa kuukaudessa Itä-Helsingin pimenevä ja kylmenevä syksy, lähiön ahdistavan samantyylisten pienkerrostalojen reunustamat autiot kadut, ihmisten vaiteliaisuus ja hymyilemättömyys, sekä varsinkin sosiaalisessa mediassa lisääntyvä rasistinen vihapuhe saivat meidät kyseenalaistamaan muuttoamme. Mutta me tsemppasimme toisiamme. ‘Mehän tiedettiin että alussa tulee olemaan rankkaa’. ‘Kulttuurishokki menee kyllä ohi. ‘Me nyt ei vaan olla totuttu tähän, kyllä me vielä totutaan ja sitten helpottaa.’ ‘Sitten kun meillä molemmilla on töitä, tuntuu ihan erilaiselta.’ Espanjan miehellä oli tietenkin moninverroin hankalampaa kuin minulla; pimeys söi miestä ja hänen valoa janoavaa sieluaan, ja olo oli ulkopuolinen muuallakin kuin poliisiaseman ‘aliens’ –jonossa.
Päätimme kuitenkin taas rationaalisesti, että muutama vuosi pitää yrittää tosissaan ennenkuin voimme edes harkita Suomesta pois muuttoa.
Yhdeksän kuukautta Suomessa oltuamme Espanjan mies oli perustanut oman luovan alansa yrityksen, ja töitäkin alkoi olemaan mukavasti. Myös minä palasin työelämään omalle alalleni puoli vuotta sen jälkeen. Tapasimme pääkaupunkiseudulla asuvia ystäviäni, ja saimme muutamia ihania uusia ystäviä. Karkki aloitti mukavan päiväkodin kotimme naapurissa, ja uusi elämämme Helsingissä asettui uomiinsa. Ainakin pinnallisesti.
Pinnan alla kupli kuin jacuzzissa. Espanjan mies ei ollut tyytyväinen, ja minä tunsin oloni rauhattomaksi. Emme tottuneet pimeyteen, emme kylmyyteen, emme talvien yksinäisyyteen, emmekä ihmisten koleuteen jota myös suoruudeksi tai rehellisyydeksi tituleerataan. Meillä oli ikävä Lontoota ja mietimmekin sinne paluuta paljon. Toisena vaihtoehtona kelailimme taas Espanjaa. Sitten tulin raskaaksi, joten päätimme tukahduttaa lähtösuunnitelmamme ja keskityimme rauhassa odottelemaan toisen lapsemme syntymää Suomeen.
Rakkaan pikku Papumme synnyttyä vietimme pitkän ja ihanan kesän 2015 Espanjan miehen kotikonnuilla Galiciassa. Siellä meillä oli vihdoinkin aikaa miettiä tulevaisuuttamme, mitä me toivoisimme siltä itsellemme ja lapsillemme. Silloin oli jo selvää, että Suomeen emme jäisi.
Koko viime syksyn sitten suodattelimme ajatuksiamme ja suunnitelmamme alkoi hahmottumaan vähitellen, ja tämän vuoden alkupuolella kerroimme päätöksestämme varovasti muillekin. Muutamme Madridiin.
Kerron pian lisää siitä miksi tikka osui Madridiin Lontoon tai vaikkapa Galician sijaan, kuin myös muuton hitaasti etenevistä valmisteluista. On helpottavaa että tänään kun paluumuutostamme Suomeen on jo viisi vuotta, ei vuosipäivä enää ahdista niinkuin aikaisempina vuosina, sillä suurin asia, eli päätös poismuutosta on jo tehty. Jäljellä on enää (vain) kaikki isohkot käytännön asiat: Helsingin asunnon myynti tai vuokraus; töiden, asunnon, Papun hoitopaikan ja Karkin koulun löytäminen Madridissa; ja pienempänä riesana kaiken omaisuutemme muuttaminen Espanjaan.
Helpommin sanottu (tai päätetty) kuin tehty?
Kuva Angel Gil
Minnimuu 