Mutaiset aivot, ajattelematta olemista ja pieni liiskaantunut sormi

Mun päässä on mutaa. Siltä se tuntuu. En pysty oikein keskittymään mihinkään minuuttia kauempaa ilman että vilkaisen välillä puhelinta, facea tai sähköpostia. Mut pakkohan mun on tsekata jos joku on vastannut siihen myynti-ilmoitukseen pöydästä tai joku kavereista vastannut lauantain juhlakutsuun tai autonostaja laittanut viestiä. Siinä vilkaisujen tai vastailujen välillä yritän pakata. Yritän mutta en ole oikein vielä siinä onnistunut. Miten paljon tavaraa meillä onkaan ja miten kauan sen läpikäyminen ja varsinkin jatkosijoittelu viekään. Pieneksi jääneita vaatteita, lapsuuden päiväkirjoja, kuvia entisistä poikaystävistä joita pitää repiä. ’Kalenteri vuodelta 2001, mitäs silloin tapahtuikaan… Ainiin, toi oli se viikonloppu kun kaksi ystävääni Lontoosta tuli vierailemaan luokseni Brysseliin ja minä menetin ääneni! Opastin ystäviäni kuiskaamalla ympäri Brysseliä…Oho, kato, viestiä autonostajalta. Olin antanut tilinumeron väärin. Hitto.’ En ole pakannut yhtäkään laatikkoa tai laukkua alusta loppuun. Vasta heitellyt muutaman laatikon pohjalle pari asiaa. Lähinnä vetelen kaappien ja laatikoiden sisältöjä ulos pöydille ja lattioille, joita sitten käyn läpi ja kierrätän, laitan roskiin tai säilytän. Säilytettävät eli Espanjaan muutettavat tavarat sitten jäävät siihen pöydälle tai lattialle odottamaan pakkausta kun minä siirryn seuraavan tavarakätkön kimppuun. Toivottavasti myös mutaisilla aivoilla ja sekavalla pakkaustyylilläni tulee joskus valmista.

IMG_5439

6-vuotias esikoisemme on jo pakannut matkalaukkunsa. Kaikki vaatteet pikkareita myöten rullailtu pieniksi rulliksi, joista Marie Condo voisi olla ylpeä. Joka päivä Karkki kysyy; ’Äiti, mitä minä voisin tänään pakata?’ Yleensä vastaan; ’Öö, en vielä oikein tiedä, odota kun mun on käytävä läpi tämä laatikko ja tuo hylly ja…’ Karkki on superinnoissaan lähestyvästä muutosta. Siihen intoon ei tullut lommoa edes silloin kun yksi Karkin parhaista ystävistä sanoi: ’Ja sitten sä et nää mua enää koskaan!’ Minä tietenkin kiiruhdin väliin sanomaan että tietenkin te näätte, Annikan perhe tulee sitten Madridiin meidän luo kylään ja kyllähän mekin käydään Suomessa lomilla. Todellisuudessa en ole ollenkaan varma siitä näkevätkö he enää. En tietenkään sano sitä ääneen, mutta sen ajatteleminen saa minut surulliseksi. Niinkuin äitini ajatteleminen. Olen yrittänyt olla ajattelematta äitiäni jotta saisin tarvittavat asiat tehtyä. Olen yrittänyt olla ajattelematta äitini ikävää lapsiamme kohtaan joita hän on hoitanut, sylitellyt, lohduttanut ja rakastanut kuin omiaan kuuden vuoden Suomessaoloaikamme. Koko Karkin ja Papun elämän. Voi Äiti.

Lähtövalmisteluihin ja kaikenlaiseen kauppojentekoon valitettavaa vaihtelua toi kuopuksen sormen liiskaantuminen. Viikko sitten vierailimme Luonnonhistorian Museossa hyvän ystäväni ja lastemme kanssa. Lapset viilettivät huoneesta toiseen, tiikereitä, mammutteja, orankeja ja gorilloja ihastellen. Papu 2-v muiden mukana. Tyyppi huokaili ’vau’ ja ’äiti kato’ ja ’jeijona’, kunnes juoksi taas seuraavaan huoneeseen tai kerokseen. Minulla oli täysi työ pysyä mukana.

Kiertelimme Suomen luontoa käsittelevässä huoneessa, minä ystäväni kanssa jutellen ja lapset ympärillä hyörien, kun ihan selkäni takaa kuului jumalaton pamaus. Käännähdin ympäri ja näin Pikku-Papun näytteillelaitetun vitriinin vieressä. Vitriinin kansi oli pamahtanut kiinni. Olin alkaa torua Papua samalla kun avasin kantta, mutta huudahdinkin säikähdyksestä kun tunsin jotain märkää käsissäni. Papun pieni peukalonpää oli jäänyt vitriininkannen alle. Verta tuli paljon, sitä suorastaan pulppusi Papun sormesta. Näin heti että sormenpäässä oli kunnon viilto joka jatkui kynnen puolelle. Sitten Papu alkoi huutoitkemään ja minä otin hänet syliini ja yritin olla panikoimatta. Ystäväni toi paperia ja pyysin häntä hakemaan apua. Vein Papun vessaan, laitoin kylmän veden valumaan ja sormen veden alle. Pahalta näytti. Niin pahalta että heikotti. Rauhoittelin Papua. Henkilökuntaan kuuluva ystävällinen mies toi sidetarpeita joita käytin Papun sormen paketoimiseen. Hyppäsin taksiin, jätin Karkin ystäväni kanssa ja suuntasin Papun kanssa Lastenklinikalle.

Röntgenissä selvisi että sormen päässä oli murtumahippu. Papu sai kipulääkettä ja lääkäri liimasi ihon kiinni. Kynnelle ei oikein voinut mitään, se varmaan tippuisi pian. Selvisimme kuitenkin säikähdyksellä, pahemminkin olisi voinut käydä. Illalla kun olimme hiukan toipuneet tapahtuneesta, aloin kelailla meitä auttaneen museohenkilökuntaan kuuluvan miehen sanoja. Hän sanoi ettei ’se ollut ensimmäinen kerta’ kun saman vitriininkannen kanssa oli käynyt jotain. Siis sen alle 90cm pitkän pätkän ulottuvilla olevan painavan vitriininkannen joka ei ollut missään kiinni ja johon sai koskea. Siitä sisuuntuneena kirjoitin museolle sähköpostia seuraavana päivänä, jossa kerroin tapahtuneesta ja pyysin heitä korjaamaan vitriininkannen välittömästi. Vastaus saapui nopeasti museon johtajalta, joka pahoitteli tapahtunutta ja kertoi että puuseppä oli jo käynyt työstämään kyseisiä vitriinejä. Meille luvattiin myös että saamme ensi viikolla mennä valitsemaan Papulle lohdutukseksi jotain museon kaupasta. Ehkä pysymme muuten pois museoista ja näyttelyistä lähtöpäiväämme saakka, ihan vaan varmuuden vuoksi. Ei enää muita loukkaantumisia kiitos.

 

 

 

Ailahteluja

Asunto ei ole vielä myyty, espanjantunnille en ole töiden takia ehtinyt, ja muuttoa miettiessä  olen tuntenut lähinnä pelkoa. Olemmeko me oikeasti ihan hulluja, eihän meillä ole siellä vielä töitäkään? Ja miten helppoa olisi vaan jäädä kun asiat menee tällä hetkellä Helsingissäkin ihan hyvin? On hiton vaikeaa aloittaa kaikki taas alusta uudessa paikassa. Mitä jos töitä ei löydy ennen muuttoa? Mitä jos Madridiin päästyämme lapset ja kaikki järjestettävät käytännön asiat syövät huomaamatta kaiken aikamme, eikä töitä löydy ennenkuin rahat jo loppuu? Sitten me turhaudumme, riitelemme, nälkiinnymme ja toivomme ettemme olisi ikinä Helsingistä muuttaneetkaan!

Hengitän syvään ja katson ulos ikkunasta.

Koko viikko on ollut järjettömän kylmä ja taivaalta on tippunut niskaan vuorotellen lunta, räntää, rakeita ja vettä. ”Lämpö”tila on seilannut nollan ja viiden asteen välillä. Lapsilla on edelleenkin, huhtikuun 26. päivä, samat ulkoiluvaatteet kuin talvellakin, sillä matalan lämpötilan lisäksi ilmaa on kylmentänyt hyytävä tuuli. Vapustakin ennustetaan poikkeuksellisen kylmää. Forget about piknik Kaivarissa; tänä vappuna juhlitaan sisätiloissa.

Kurjan sään pohtiminen saa yllättäen mieleni kirkastumaan. Jos selviämme Madridissa ensimmäiset kuusi kuukautta, voimme ensi vuonna juhlia vappua lämpimässä etelä-Euroopan keväässä. Eikä talvivaatteita ole varmastikaan pidetty lokakuusta toukokuulle. Siellähän voisin pitää paljon enemmän mekkoja eikä aina vain farkkuja, ja ehkä joskus pitää korkeampia korkojakin…

Nyt minua jo hymyilyttää.

’Don’t overcomplicate things’, ajattelen mielessäni ja nauran itselleni.