Mutaiset aivot, ajattelematta olemista ja pieni liiskaantunut sormi

Mun päässä on mutaa. Siltä se tuntuu. En pysty oikein keskittymään mihinkään minuuttia kauempaa ilman että vilkaisen välillä puhelinta, facea tai sähköpostia. Mut pakkohan mun on tsekata jos joku on vastannut siihen myynti-ilmoitukseen pöydästä tai joku kavereista vastannut lauantain juhlakutsuun tai autonostaja laittanut viestiä. Siinä vilkaisujen tai vastailujen välillä yritän pakata. Yritän mutta en ole oikein vielä siinä onnistunut. Miten paljon tavaraa meillä onkaan ja miten kauan sen läpikäyminen ja varsinkin jatkosijoittelu viekään. Pieneksi jääneita vaatteita, lapsuuden päiväkirjoja, kuvia entisistä poikaystävistä joita pitää repiä. ’Kalenteri vuodelta 2001, mitäs silloin tapahtuikaan… Ainiin, toi oli se viikonloppu kun kaksi ystävääni Lontoosta tuli vierailemaan luokseni Brysseliin ja minä menetin ääneni! Opastin ystäviäni kuiskaamalla ympäri Brysseliä…Oho, kato, viestiä autonostajalta. Olin antanut tilinumeron väärin. Hitto.’ En ole pakannut yhtäkään laatikkoa tai laukkua alusta loppuun. Vasta heitellyt muutaman laatikon pohjalle pari asiaa. Lähinnä vetelen kaappien ja laatikoiden sisältöjä ulos pöydille ja lattioille, joita sitten käyn läpi ja kierrätän, laitan roskiin tai säilytän. Säilytettävät eli Espanjaan muutettavat tavarat sitten jäävät siihen pöydälle tai lattialle odottamaan pakkausta kun minä siirryn seuraavan tavarakätkön kimppuun. Toivottavasti myös mutaisilla aivoilla ja sekavalla pakkaustyylilläni tulee joskus valmista.

6-vuotias esikoisemme on jo pakannut matkalaukkunsa. Kaikki vaatteet pikkareita myöten rullailtu pieniksi rulliksi, joista Marie Condo voisi olla ylpeä. Joka päivä Karkki kysyy; ’Äiti, mitä minä voisin tänään pakata?’ Yleensä vastaan; ’Öö, en vielä oikein tiedä, odota kun mun on käytävä läpi tämä laatikko ja tuo hylly ja…’ Karkki on superinnoissaan lähestyvästä muutosta. Siihen intoon ei tullut lommoa edes silloin kun yksi Karkin parhaista ystävistä sanoi: ’Ja sitten sä et nää mua enää koskaan!’ Minä tietenkin kiiruhdin väliin sanomaan että tietenkin te näätte, Annikan perhe tulee sitten Madridiin meidän luo kylään ja kyllähän mekin käydään Suomessa lomilla. Todellisuudessa en ole ollenkaan varma siitä näkevätkö he enää. En tietenkään sano sitä ääneen, mutta sen ajatteleminen saa minut surulliseksi. Niinkuin äitini ajatteleminen. Olen yrittänyt olla ajattelematta äitiäni jotta saisin tarvittavat asiat tehtyä. Olen yrittänyt olla ajattelematta äitini ikävää lapsiamme kohtaan joita hän on hoitanut, sylitellyt, lohduttanut ja rakastanut kuin omiaan kuuden vuoden Suomessaoloaikamme. Koko Karkin ja Papun elämän. Voi Äiti.

Lähtövalmisteluihin ja kaikenlaiseen kauppojentekoon valitettavaa vaihtelua toi kuopuksen sormen liiskaantuminen. Viikko sitten vierailimme Luonnonhistorian Museossa hyvän ystäväni ja lastemme kanssa. Lapset viilettivät huoneesta toiseen, tiikereitä, mammutteja, orankeja ja gorilloja ihastellen. Papu 2-v muiden mukana. Tyyppi huokaili ’vau’ ja ’äiti kato’ ja ’jeijona’, kunnes juoksi taas seuraavaan huoneeseen tai kerokseen. Minulla oli täysi työ pysyä mukana.

Kiertelimme Suomen luontoa käsittelevässä huoneessa, minä ystäväni kanssa jutellen ja lapset ympärillä hyörien, kun ihan selkäni takaa kuului jumalaton pamaus. Käännähdin ympäri ja näin Pikku-Papun näytteillelaitetun vitriinin vieressä. Vitriinin kansi oli pamahtanut kiinni. Olin alkaa torua Papua samalla kun avasin kantta, mutta huudahdinkin säikähdyksestä kun tunsin jotain märkää käsissäni. Papun pieni peukalonpää oli jäänyt vitriininkannen alle. Verta tuli paljon, sitä suorastaan pulppusi Papun sormesta. Näin heti että sormenpäässä oli kunnon viilto joka jatkui kynnen puolelle. Sitten Papu alkoi huutoitkemään ja minä otin hänet syliini ja yritin olla panikoimatta. Ystäväni toi paperia ja pyysin häntä hakemaan apua. Vein Papun vessaan, laitoin kylmän veden valumaan ja sormen veden alle. Pahalta näytti. Niin pahalta että heikotti. Rauhoittelin Papua. Henkilökuntaan kuuluva ystävällinen mies toi sidetarpeita joita käytin Papun sormen paketoimiseen. Hyppäsin taksiin, jätin Karkin ystäväni kanssa ja suuntasin Papun kanssa Lastenklinikalle.

Röntgenissä selvisi että sormen päässä oli murtumahippu. Papu sai kipulääkettä ja lääkäri liimasi ihon kiinni. Kynnelle ei oikein voinut mitään, se varmaan tippuisi pian. Selvisimme kuitenkin säikähdyksellä, pahemminkin olisi voinut käydä. Illalla kun olimme hiukan toipuneet tapahtuneesta, aloin kelailla meitä auttaneen museohenkilökuntaan kuuluvan miehen sanoja. Hän sanoi ettei ’se ollut ensimmäinen kerta’ kun saman vitriininkannen kanssa oli käynyt jotain. Siis sen alle 90cm pitkän pätkän ulottuvilla olevan painavan vitriininkannen joka ei ollut missään kiinni ja johon sai koskea. Siitä sisuuntuneena kirjoitin museolle sähköpostia seuraavana päivänä, jossa kerroin tapahtuneesta ja pyysin heitä korjaamaan vitriininkannen välittömästi. Vastaus saapui nopeasti museon johtajalta, joka pahoitteli tapahtunutta ja kertoi että puuseppä oli jo käynyt työstämään kyseisiä vitriinejä. Meille luvattiin myös että saamme ensi viikolla mennä valitsemaan Papulle lohdutukseksi jotain museon kaupasta. Ehkä pysymme muuten pois museoista ja näyttelyistä lähtöpäiväämme saakka, ihan vaan varmuuden vuoksi. Ei enää muita loukkaantumisia kiitos.

 

 

 

Pian meilläkin on oma autobotti eli taapero päiväkotiin

Villi pikkumieheni Papu 1v 11kk aloitti päiväkodin eilen. Aamu alkoi pienellä sekoilulla, sillä vaikka olinkin muistanut pakata naperolle kaiken tarpeellisen, unohtui kotiin isosiskon kuravaatteet ja Papun rattaat. Yritin olla ajattelematta miten kipeäselkäinen Espanjan mies kiroaisi minua iltapäivällä luotsiessaan aina väärään suuntaan kävelevää taaperoa kotiin. Astuimme päiväkodin ovista sisään, laitoin vaatteet naulakkoon, annoin nopeaa halin ja pusun, ja niin jäi Papu käytävään itkemään omahoitajansa kanssa kun kävelin ulos. ”Hengitä syvään ja rauhoitu, hyvä Papun siellä on…” Onneksi tiesin että hänestä pidetään hyvää huolta, olinhan ollut viime viikolla kolmena päivänä tutustumassa Papun kanssa päiväkotiin, pienryhmään ja sen kasvattajiin.

Terhi kirjoitti jokin aika sitten kolmikieli-blogissaan taaperonsa tarhan aloituksesta Saksassa. Hämmästyin lukiessani että Saksassa lapsen totutteluvaihe päiväkotiin voi kestää neljäkin viikkoa! Papun ja Karkin päiväkodissa täällä Helsingissä totutteluvaihe kestää niin vähän tai kauan aikaa kuin perhe itse haluaa. Totuttelujaksoa toki tarvitaan, sillä päiväkodin aloitus on pienen, lähinnä äidin mahakarvoissa roikkuneen villi-ihmisen elämässä ISO muutos. Itse pidin kolmea päivää ihan sopivana aikana, sillä päiväkoti ja sen piha-alue olivat Papulle jo tuttua juttua siskon viemisten ja hakujen takia.

Papun kolme totuttelupäivää menivät hyvin. Hän oli innoissaan leikkihuoneen autoista ja traktoreista, söi tyytyväisenä ruokapöydässä muiden lasten kanssa, hymyili ujosti joka kerta kun joku lapsista tuli silittämään ryhmän uuden kuopuksen päätä. Hiekkaatikolla hän pontevasti käski hoitajaa tekemään uuden mutakakun sanomalla’otto’ (otro=toinen) heti kun hän sai edellisen rikottua. Tämä leikki olisi voinut jatkua vaikka iltaan saakka. Toisaalta ohjatun leikki- ja laulutuokion aikana hän ei jaksanut seurata eikä pysyä paikallaan, vaan vaati minua äänekkäästi (lue: itki ja karjui räkä roiskuen) mukaansa tutkimusretkelle päiväkodin käytäville.

Minua itseäni ihmetytti miten ryhmän muut lapset olivat kuin autobotteja, jotka olivat hienosti ohjelmoitu toistamaan päiväkotipäivän kuvioita ilman sanomista nuorinta myöten. Lapset marssivat ulkoa tultuaan vessaan ja käsienpesulle, ja sieltä kirjoja katselemaan. Ruoan jälkeen jokainen vei oman likaisen lautasensa pois. Sitten taas vessaan ja siitä vaatteita vähentämään päiväunille. Ulosmentäessä ja sisääntultaessa heidän kärsivällisyytensä riitti uskomattoman pitkään odotteluun ja jonottamiseen. Talvivaatteiden ja niiden päälle puettavien kuravaatteiden pukemiseen 14:lle lapselle nimittäin kuluu aikaa. En liioittele jos arvelen sen kestäneen noin puoli tuntia. Pyörittelin päätäni miettiessäni miten Papu on tottunut minun jatkuvaan huomiooni, ja miten paljon kaaosta kärsimätön taaperoni aiheuttaakaan harmonisen oloisessa ryhmässä ja sen ohjelmassa ensimmäisinä viikkoinaan. Mutta muu ryhmä varmasti imaisee Papun mukaansa, ja hän kuin huomaamatta ’oppii tavoille’.

Ymmärrän tietenkin miksi moista rutiinia ja ohjelmointia tarvitaan – miten muuten vain kaksi aikuista voisi huolehtia isosta ryhmästä lapsia, joista osa on alle kolmevuotiaita? Ja rutiinithan tuo myös turvaa pienten lasten päiviin erossa vanhemmistaan.  Pienimmätkin oppivat ymmärtämään missä järjestyksessä päivän tapahtumat seuraavat toisiaan, ja että kun A, B, C ja D on tapahtunut, äiti tai isä tuleekin jo hakemaan.

Minua huoletti ihan toinen asia. En nimittäin nähnyt ryhmän kasvattajien ottavan lapsia syliinsä ollenkaan tutustumisemme aikana. Ehkä sitä vaan ei tapahtunut minun silmieni edessä, tulimmehan päiväkodille vasta aamupalan jälkeen, kun muut lapset oli jo tuotu, ja lähdimme päiväunien aikaan. Mutta silti…Viekö lasten perustarpeista huolehtiminen kaiken kasvattajien ajan ryhmäkokojen ollessa suuria (Suomessa neljä alle kolmivuotiasta tai kahdeksan yli kolmivuotiasta per hoitaja)? Kosketetaanko jokaista lasta hellästi edes kerran päivän aikana, muuten kuin pukiessa tai pyllyä pyyhkiessä?

Etsin asiasta tietoa ja huomasin näin jälkijunassa että sadat varhaiskasvatuksen ammattilaiset ympäri Suomea olivat vastanneet kriittisesti tammikuussa julkaistuun Helsingin sanomien kyselyyn päivähoidosta ja resurssien puutteesta. Pääasiassa ryhmäkoot, kiire ja resurssien puute mm. sijaisten palkkaamiseen uuvuttaa monia kasvattajia ja aiheuttaa kaaosta päiväkodeissa. Monet kasvattajat kuvailivat miten aikaa riittää lasten kanssa todellakin vain kaikkein välttämättömimpään, kuten lasten hengissäpitämiseen, eikä lapsia pystytä muuten tukemaan tai huomioimaan riittävästi.

Lainaan suoraan Hesarista:

”Työntekijöiden kokemus on kaikkialla sama: aikaa lapsille on liian vähän”, kuvaili sijaisena kymmenissä päiväkodeissa pääkaupunkiseudulla kiertänyt.

”Sydämeni ovat särkeä lapset, joita tulisi tukea jatkuvasti, jotta he pääsisivät mukaan leikkeihin ja saisivat oikeita kaverisuhteita luotua.”

Apua. Onko asiat todella näin huonosti Suomen päiväkodeissa? Miksi? Hyvän varhaiskasvatuksen merkitys on uskomattoman suuri, ja sen tasosta on pidettävä kiinni kynsin ja hampain. Syksyllä 2016 varhaiskasvatuslakiin tehtiin useita radikaaleja uudistuksia, jotka vaikuttivat mm.ryhmäkokoihin ja antoivat kunnille oikeuden rajoittaa subjektiivista päivähoito-oikeutta (jos vanhemmat tai vanhempi ei työskentele tai opiskele kokopäiväisesti). Monet kunnat ovatkin olleet vaikeuksissa saadakseen kasaan uuden lain lupaamat palvelut lapsille ja heidän vanhemmilleen. Toisaalta useat HS:n kyselyyn vastanneista ammattilaisista kuvasivat tilanteen huonontuneen vuosien aikana, eli jo kauan ennen uudistuksia.

Kommentteja luettuani en usko että Karkin ja Papun päiväkodissa tilanne on kovin paha. Olenhan seurannut Karkin kautta päiväkodin ja ryhmien toimintaa nyt jo kaksi ja puoli vuotta. Arvostin Karkin kasvattajia suuresti, sillä näytti aina olevan aikaa sekä lapsille että myös meille vanhemmille. Ryhmässä askarrellaan, tehdään retkiä, leikitään, lauletaan ja jumpataan. Siitä huolimatta toisena tutustumispäivänä kysyin Papun omahoitajalta suoraan onko sylittelyyn aikaa. Vastaus kuului ’harvoin’. Se tuntui minusta tosi surulliselta. Päätinkin siltä istumalta että kotona sylittelystä ja hellittelystä ei tästä lähin tingitä, kasvasta tiskivuoresta ja siivoamaan patistavasta aviomiehestä huolimatta!

Pikku Papun ensimmäinen varsinainen tarhapäivä sujui hyvin. Lähdettyäni itkuisuutta oli jatkunut vain noin tunnin ajan, jonka jälkeen poika oli kuulemma ollut todella iloinen, syönyt ja nukkunut hyvin. Kun Espanjan mies oli saapunut hakemaan lapsia, tyytyväinen Papu oli syönyt välipalaansa omahoitajansa kainalossa. Onneksi aikaa kainalossa pitämiseen oli kuin olikin löytynyt – ainakin ensimmäisenä päivänä ( :