Hiljaa hyvä tulee?

Kohta jo kolme viikkoa täällä Espanjassa on vilahtanut ohitse, joka kuulostaa pitkältä ajalta siihen nähden miten vähän olemme omasta mielestäni saaneet aikaiseksi. Olimmehan me tietysti niin uupuneita muutostamme, että meni noin viikko ennenkuin pystyimme nukkumaan normaalisti ja pää seurasi mukana muutossa tänne Espanjaan. Ensimmäisen viikon lepäiltyämme ja mieheni sukulaisia tavattuamme aloitimme auton etsinnän ja erilaisten paperihommien hoitamisen. Auton löytäminen ilman autoa täältä pikku kylästä käsin osoittautuikin mahdottomaksi, joten vuokrasimme ja myöhemmin lainasimme autoja päästäksemme autokaupoille.

Auto onneksi löytyi viime viikolla, vaikka itse menopeliä pitääkin vielä odottaa kaikenlaisten papereiden setvimisen tähden. Odotamme sen saapumista jo, sillä se helpottaa Madridin asioiden järjestelyä ja ihan normiarkea täällä Atlantin rannalla. Auton lisäksi olemme ottaneet kaksi muuta tärkeää edistysaskelta uudessa Espanjan elämässämme:

Mina olen nyt rekisteröitynyt ulkomaalainen eli minulla on NIE (Numero de Identitat de Extranjero), jonka saaminen oli paljon helpompaa kuin uskalsin toivoakaan. Ajoimme perjantaina noin tunnin matkan Laxesta La Corunan maakunnan samannimiseen pääkaupungiin La Corunaan (mieheni 85-vuotiaan isoisän vanhalla autolla körötellen). Sitten jonotimme Policia Nacionalin toimistolla noin tunnin, näytimme virkailijalle passini, menimme pankkiin maksamaan noin kymmenen euron käsittelykulut, otimme kopion passistani, palasimme toimistolle – Ja simsalabim: sain NIE numeroni. Olin tosi iloisesti yllättynyt. Veikkailin matkalla toimistolle että joutuisimme palaamaan uudelleen koska a) jotain papereista puuttuu b) olisi pitänyt varata aika c) toimisto onkin kiinni nettisivuilta tarkistamistani aukioloajoista huolimatta. Olin epäileväinen vaikka olin kysynyt neuvoa useammalta viralliselta taholta. Ensimmäiset kaksi viikkoamme täällä ovat opettaneet ettei kaikki viralliseltakaan taholta saadut neuvot aina pidä paikkaansa, eikä varsinkaan nettisivujen tietoihin kannata luottaa sillä tieto voi olla vanhentunutta.

Toiseksi on syytä hehkuttaa urheaa Karkkia, joka eilen päätti ensimmäisen kouluviikkonsa gallegonkielisessä koulussaan! Alunperin suunnittelimme että Karkki aloittaisi koulunsa vasta Madridissa jahka me sinne muutamme. Neljä päivää ennen koulujen alkua päätimme kuitenkin käydä Laxen (ainoan) koulun toimistolla kyselemässä josko kuitenkin olisi mahdollista että tyttäremme aloittaisi koulun samaan aikaan muiden kanssa jo muutaman päivän päästä…Karkki oli jo hiukan levoton ja ikäistänsä seuraa vailla. Sen lisäksi tajusimme että emmehän me ikinä Laxea tulisi täysin jättämään, vaan palaisimme tänne lomillamme ja pitkinä viikonloppuina, joten Karkki näkisi kyllä uudelleen jo koulussa tapaamiaan ystäviään. Niinpä pistimme hakemuksen tulille, koulu laittoi hippulat vinkumaan ja jo seuraavana päivänä Karkki toivotettiin tervetulleeksi ensimmäiselle luokalle. Koulu alkoi viikko sitten maanantaina ja Laxen 1A luokka sai oppilaakseen rakkaan suomalaisespanjalaisen käkkäräpäämme. Eskarilaisesta tuli kertaheitolla koululainen.

Koulu jonka pihaan kuuluu aaltojen kohina

Koulumatkaa on noin kilometrin verran merenrantakatua kävellen, jonka me tietenkin kävelemme espanjalaisittain yhdessä. Vanhempi / isovanhempi / sovittu hakija myös hakee lapsen koulusta. Koulu tarjoaisi ilmaisen bussikyydin, mutta en usko että me sitä tavitsemme ainakaan niin kauan kuin säät suosii täällä, sillä näissä kauniissa maisemissa on ihanaa kävellä tai potkulautailla aamuisin. Koulu alkaa 9.15 ja näin syyskuussa loppuu jo 14.15, jonka jälkeen lapsi voi joko osallistua ruokailuun koululla tai lähteä hakijansa kanssa kotiin syömään. Ruokailu maksaa erikseen, vanhempien tuloista riippuen €0 – 4,5 per päivä. Koulukirjat, vihkot, kynät, kumit, teroittimet, värityskynät ja jopa A4 paperipinkka on hommattava itse. Tosin näihinkin kustannuksiin koulu osallistuu jos vanhempien vuositulot jäävät tietyn summan alle. Kaikenlaista rekvisiittaa olemme ostaneet koulua varten, mutta kirjojen kohdalla sovimme että tytölle annetaan kopioita kirjoista, sillä kun muutamme Madridiin tulevat kirjatkin muuttumaan täysin.

Oma 6-vuotiaani koulutiellä käsikädessä 10-vuotiaan pikkuserkun kanssa

Koko kouluviikko sujui ihmeellisen hyvin; kotona Karkki valitteli ainoastaan sitä ettei kotiläksyjä ole vielä annettu. Joitakin koulukavereita on jo moikkailtu kadulla ja yhden luokkatoverin rullaluistimia kokeiltu plazalla. (Plaza on iso aukio joka täyttyy lapsista potkulautoineen, pyörineen, rullaluistimineen, potkumopoineen ja palloineen aina siestan jälkeen alkuiltaisin. Sinne on omatkin vietävä leikkimään jos muiden lasten seuraa haluaa. Siitä on varmasti kirjoitettava ihan oma postaus!)

Auton etsintä, Karkin koulun aloitus, tarvittavat hankinnat, koulun pyytämät paperit ja selvitykset, sekä muut viralliset paperihommat ovat vieneet paljon aikaa. Samalla olemme pyörittäneet kuitenkin sitä ihan normaalia lapsiperheen arkea, jossa pitää ajatella seuraavat ateriat ja kellottaa reissut Pikku Papun päikkäreiden mukaan tai ainakin suunnilleen. Niin ja olen minä hiukan etätöitänikin tehnyt. Usein silmät ristissä puolenyön aikaan. Tästä kaikesta johtuen pääsemme vasta nyt keskittymään Madridiin ja aloittamaan Madridin asunnon etsinnän. Fingers crossed että se ei veisi kauhean kauaa!

Koko perheen päiväreissulla Kaunissaaressa

Yksi ’meidän on käytävä vielä tänä kesänä ennen Espanjaan muuttoa’ -listallani olevista paikoista on Kaunissaari. Se päätyi Suomenlinnan, Linnanmäen, Muumimaailman ja Ahvenanmaan kanssa samalle listalle koska:  1) Asumme naurettavan lähellä 2) Emme ole siellä koskaan käyneet 3) Se on kuuleman mukaan kaunis saari.

Vain 10 minuutin pyörämatkan päässä kodistamme Vuosaaressa hyppäsimme Norsjölinen lauttaan, joka vei meidät 50 minuutissa (10 kilometriä) nimensä veroiseen Sipoon saariston saareen. Liput oli aikuiselta 20 euroa meno – paluu, ja meidän alle 7-vuotiaat lapset pääsivät ilmaiseksi reissuun.

Paitsi kaunis, Kaunissaari on todella hyvä päiväretkikohde lapsiperheille. Lautta lähtee Vuosaaaresta klo 11 ja paluumatkalle startataan klo 15 Kaunissaaresta. Lauttaan mahtuu useammatkin rattaat ja Kaunissaaren polut ovat tarpeeksi leveitä ja hyväkuntoisia rattaiden kanssa retkeilyyn. Lautalta löytyy pieni kahvilanurkkaus ja saarelta ravintola, jos omat eväät jäivät lähtösählingeissä kotiin. Vesipisteitä ja keittokatoksia on saarella useampi. Grillikatos löytyy, mutta avotulen teko luontoon on kielletty. Käymälöitä on ripoteltu sopivasti ympäri saarta. Soutuveneitä saa vuokralle, ja näimme saaressa myös lentopalloverkon ja ison shakkilaudan taaperonkokoisine nappuloineen.

Saari on vain 2km pitkä ja 800m leveä, ja koko saaren ympäri vievä kävelyreitti on noin 4km pitkä. Reippaampi retkeilijä ehtisi sen hyvin kävellä tunnissakin, mutta koska meidän perheen tahdin määräsi uppiniskainen Papu 2-v (joka ei tällä hetkellä suostu istumaan rattaisiinsa ilman ihan järkyttäviä itkupotkuraivareita), etenimme verkkaisesti. Lautan saavuttua Kaunissaareen kävelimme ensin laiturilta saaren itäkärkeen, ja ohitimme molemmat saaren tilaussaunat, ravintolan, pienen leikkipaikan ja uimarannan. Nämä kaikki siis vain 10 minuutin säteellä laiturista, jos reissussa on kiukuttelijoita joita ei saa pidemmälle kävelemään tai jos ei muuten vain huvita jatkaa eteenpäin.

Me jatkoimme kuitenkin hiukan pidemmälle, nimittäin 800 metriä saaren etelärannalle. Kävelimme sinne vehreän metsän halki, jossa auringonsäteet silittelivät päitämme tallustellessamme korkeiden kuusien reunustamaa polkua. Papu oli ihan fiiliksissä metsässä kävelystä, mutta Karkki jo odotti kovasti rantaan saapumista, sillä mukana kulki oma onkivapa jota oli pian päästävä kokeilemaan.

Saareen voi jäädä pidemmäksikin aikaa, sillä siellä on Helsingin kaupungin omistamia vuokramökkejä ja telttailu on sallittua lähes koko saaressa, 15 euron vuorokausihintaan. Kävelymatkallamme näimmekin useita telttoja metsän siimeksessä, sekä kallioisen etelärannan läheisyydessä. Osa teltoista näytti ennemminkin telttakankaisilta huviloilta pihakalusteineen ja -koristeineen, joita ei hetkessä purettaisi ja selkään heitettäisi. Koko kesän telttapaikka onkin 300 euron kausihintaan hintatietoisen luontoihmisen ehdoton valinta kesämökinvuokrauksen sijaan. Sitähän voisi harkita Espanjaan muutettuamme sitten pitkien Suomen kesälomien majapaikkana (hih). Lapset eivät ole kyllä nukkuneet vielä kertaakaan elämässään teltassa, mutta toivon että sekin tapahtuu vielä tämän kesän aikana. Se on toisella listallani.

Asetimme huopamme pienelle hiekkarannalle grillikatoksen läheisyyteen ja söimme eväämme. Sitten vein Karkin kalaan kalliolle. Syöttinä toimi kinkunpala kun ei matoja ehditty kaivella – tärkeintä kun oli että toinen pääsee onkimaan, kaloista viis! Emme kyllä nähneet sintin sinttiä kiveltämme. Samaan aikaan Espanjan mies yritti tuloksetta nukutella kärttyistä Papua päiväunille (ainut syy miksi meillä oli edes rattaat mukana).

Sitten, aivan liian pian, olikin jo aika lähteä

Lauttamatkalla vaivuin väsyneensuloiseen, semihypnoottiseen tilaan, joka on helppoa vene- ja junamatkoilla kauniiden maisemien lipuessa ohitse.

Suosittelen Kaunissaaren retkeä lämpimästi kyllä kaikille lapsiperheille, oli perheessä partiolaisia tai ’mut ei mulla oo muita housuja kuin farkut’ -tyyppejä. Kaikki siellä viihtyy. Ja uimakamppeita ei kannata unohtaa. Tai voihan sitä aina uida nakunakin, vaikka me emme uskaltaneetkaan!

 

Pian meilläkin on oma autobotti eli taapero päiväkotiin

Villi pikkumieheni Papu 1v 11kk aloitti päiväkodin eilen. Aamu alkoi pienellä sekoilulla, sillä vaikka olinkin muistanut pakata naperolle kaiken tarpeellisen, unohtui kotiin isosiskon kuravaatteet ja Papun rattaat. Yritin olla ajattelematta miten kipeäselkäinen Espanjan mies kiroaisi minua iltapäivällä luotsiessaan aina väärään suuntaan kävelevää taaperoa kotiin. Astuimme päiväkodin ovista sisään, laitoin vaatteet naulakkoon, annoin nopeaa halin ja pusun, ja niin jäi Papu käytävään itkemään omahoitajansa kanssa kun kävelin ulos. ”Hengitä syvään ja rauhoitu, hyvä Papun siellä on…” Onneksi tiesin että hänestä pidetään hyvää huolta, olinhan ollut viime viikolla kolmena päivänä tutustumassa Papun kanssa päiväkotiin, pienryhmään ja sen kasvattajiin.

Terhi kirjoitti jokin aika sitten kolmikieli-blogissaan taaperonsa tarhan aloituksesta Saksassa. Hämmästyin lukiessani että Saksassa lapsen totutteluvaihe päiväkotiin voi kestää neljäkin viikkoa! Papun ja Karkin päiväkodissa täällä Helsingissä totutteluvaihe kestää niin vähän tai kauan aikaa kuin perhe itse haluaa. Totuttelujaksoa toki tarvitaan, sillä päiväkodin aloitus on pienen, lähinnä äidin mahakarvoissa roikkuneen villi-ihmisen elämässä ISO muutos. Itse pidin kolmea päivää ihan sopivana aikana, sillä päiväkoti ja sen piha-alue olivat Papulle jo tuttua juttua siskon viemisten ja hakujen takia.

Papun kolme totuttelupäivää menivät hyvin. Hän oli innoissaan leikkihuoneen autoista ja traktoreista, söi tyytyväisenä ruokapöydässä muiden lasten kanssa, hymyili ujosti joka kerta kun joku lapsista tuli silittämään ryhmän uuden kuopuksen päätä. Hiekkaatikolla hän pontevasti käski hoitajaa tekemään uuden mutakakun sanomalla’otto’ (otro=toinen) heti kun hän sai edellisen rikottua. Tämä leikki olisi voinut jatkua vaikka iltaan saakka. Toisaalta ohjatun leikki- ja laulutuokion aikana hän ei jaksanut seurata eikä pysyä paikallaan, vaan vaati minua äänekkäästi (lue: itki ja karjui räkä roiskuen) mukaansa tutkimusretkelle päiväkodin käytäville.

Minua itseäni ihmetytti miten ryhmän muut lapset olivat kuin autobotteja, jotka olivat hienosti ohjelmoitu toistamaan päiväkotipäivän kuvioita ilman sanomista nuorinta myöten. Lapset marssivat ulkoa tultuaan vessaan ja käsienpesulle, ja sieltä kirjoja katselemaan. Ruoan jälkeen jokainen vei oman likaisen lautasensa pois. Sitten taas vessaan ja siitä vaatteita vähentämään päiväunille. Ulosmentäessä ja sisääntultaessa heidän kärsivällisyytensä riitti uskomattoman pitkään odotteluun ja jonottamiseen. Talvivaatteiden ja niiden päälle puettavien kuravaatteiden pukemiseen 14:lle lapselle nimittäin kuluu aikaa. En liioittele jos arvelen sen kestäneen noin puoli tuntia. Pyörittelin päätäni miettiessäni miten Papu on tottunut minun jatkuvaan huomiooni, ja miten paljon kaaosta kärsimätön taaperoni aiheuttaakaan harmonisen oloisessa ryhmässä ja sen ohjelmassa ensimmäisinä viikkoinaan. Mutta muu ryhmä varmasti imaisee Papun mukaansa, ja hän kuin huomaamatta ’oppii tavoille’.

Ymmärrän tietenkin miksi moista rutiinia ja ohjelmointia tarvitaan – miten muuten vain kaksi aikuista voisi huolehtia isosta ryhmästä lapsia, joista osa on alle kolmevuotiaita? Ja rutiinithan tuo myös turvaa pienten lasten päiviin erossa vanhemmistaan.  Pienimmätkin oppivat ymmärtämään missä järjestyksessä päivän tapahtumat seuraavat toisiaan, ja että kun A, B, C ja D on tapahtunut, äiti tai isä tuleekin jo hakemaan.

Minua huoletti ihan toinen asia. En nimittäin nähnyt ryhmän kasvattajien ottavan lapsia syliinsä ollenkaan tutustumisemme aikana. Ehkä sitä vaan ei tapahtunut minun silmieni edessä, tulimmehan päiväkodille vasta aamupalan jälkeen, kun muut lapset oli jo tuotu, ja lähdimme päiväunien aikaan. Mutta silti…Viekö lasten perustarpeista huolehtiminen kaiken kasvattajien ajan ryhmäkokojen ollessa suuria (Suomessa neljä alle kolmivuotiasta tai kahdeksan yli kolmivuotiasta per hoitaja)? Kosketetaanko jokaista lasta hellästi edes kerran päivän aikana, muuten kuin pukiessa tai pyllyä pyyhkiessä?

Etsin asiasta tietoa ja huomasin näin jälkijunassa että sadat varhaiskasvatuksen ammattilaiset ympäri Suomea olivat vastanneet kriittisesti tammikuussa julkaistuun Helsingin sanomien kyselyyn päivähoidosta ja resurssien puutteesta. Pääasiassa ryhmäkoot, kiire ja resurssien puute mm. sijaisten palkkaamiseen uuvuttaa monia kasvattajia ja aiheuttaa kaaosta päiväkodeissa. Monet kasvattajat kuvailivat miten aikaa riittää lasten kanssa todellakin vain kaikkein välttämättömimpään, kuten lasten hengissäpitämiseen, eikä lapsia pystytä muuten tukemaan tai huomioimaan riittävästi.

Lainaan suoraan Hesarista:

”Työntekijöiden kokemus on kaikkialla sama: aikaa lapsille on liian vähän”, kuvaili sijaisena kymmenissä päiväkodeissa pääkaupunkiseudulla kiertänyt.

”Sydämeni ovat särkeä lapset, joita tulisi tukea jatkuvasti, jotta he pääsisivät mukaan leikkeihin ja saisivat oikeita kaverisuhteita luotua.”

Apua. Onko asiat todella näin huonosti Suomen päiväkodeissa? Miksi? Hyvän varhaiskasvatuksen merkitys on uskomattoman suuri, ja sen tasosta on pidettävä kiinni kynsin ja hampain. Syksyllä 2016 varhaiskasvatuslakiin tehtiin useita radikaaleja uudistuksia, jotka vaikuttivat mm.ryhmäkokoihin ja antoivat kunnille oikeuden rajoittaa subjektiivista päivähoito-oikeutta (jos vanhemmat tai vanhempi ei työskentele tai opiskele kokopäiväisesti). Monet kunnat ovatkin olleet vaikeuksissa saadakseen kasaan uuden lain lupaamat palvelut lapsille ja heidän vanhemmilleen. Toisaalta useat HS:n kyselyyn vastanneista ammattilaisista kuvasivat tilanteen huonontuneen vuosien aikana, eli jo kauan ennen uudistuksia.

Kommentteja luettuani en usko että Karkin ja Papun päiväkodissa tilanne on kovin paha. Olenhan seurannut Karkin kautta päiväkodin ja ryhmien toimintaa nyt jo kaksi ja puoli vuotta. Arvostin Karkin kasvattajia suuresti, sillä näytti aina olevan aikaa sekä lapsille että myös meille vanhemmille. Ryhmässä askarrellaan, tehdään retkiä, leikitään, lauletaan ja jumpataan. Siitä huolimatta toisena tutustumispäivänä kysyin Papun omahoitajalta suoraan onko sylittelyyn aikaa. Vastaus kuului ’harvoin’. Se tuntui minusta tosi surulliselta. Päätinkin siltä istumalta että kotona sylittelystä ja hellittelystä ei tästä lähin tingitä, kasvasta tiskivuoresta ja siivoamaan patistavasta aviomiehestä huolimatta!

Pikku Papun ensimmäinen varsinainen tarhapäivä sujui hyvin. Lähdettyäni itkuisuutta oli jatkunut vain noin tunnin ajan, jonka jälkeen poika oli kuulemma ollut todella iloinen, syönyt ja nukkunut hyvin. Kun Espanjan mies oli saapunut hakemaan lapsia, tyytyväinen Papu oli syönyt välipalaansa omahoitajansa kainalossa. Onneksi aikaa kainalossa pitämiseen oli kuin olikin löytynyt – ainakin ensimmäisenä päivänä ( :