Milloin me oikein muutamme Espanjaan?

Melkein päivittäin joku ystävä, tuttava tai sukulainen kyselee milloin me muutamme Espanjaan. Vastaukseni on epätoivoisen epämääräinen ’no se vähän riippuu’. Moinen päättämättämyys johtuu siitä että kuviomme on kinkkinen:

Asuntomme on edelleen myytävänä. Nyt viimeisen kuukauden päivät myyntiä on hoitanut kiinteistövälittäjä, mutta paljoa ei ole tapahtunut. Saimme yhden lähes naurettavan tarjouksen, joka oli vähemmän kuin ensimmäisen tarjous, jonka hylkäsimme vielä itse asuntoa myydessämme toukokuussa. Nyt mietityttääkin josko olisi kuitenkin pitänyt hyväksyä se toukokuinen tarjous, kun tämä myynti kestää ja kestää…Tavoitehintamme ei päätä huimaa, sillä se on sama mitä me itse maksoimme asunnostamme kolme ja puoli vuotta sitten. Välittäjä järjestää näyttöjä joka viikko, joka on sinänsä hieno homma, mutta äärimmäisen rasittavaa samaan aikaan. Tällä hetkellä on kai hiljaista asuntomarkkinoilla yleensäkin, ja vasta elokuussa alkaa yleensä tapahtumaan enemmän.

Haluaisimme muuttaa Espanjaan elokuun viimeisellä viikolla, mutta tahdomme myös saada asuntomme myytyä ja kaikki siihen liittyvät paperit hoidettua ennen muuttoa. Elokuun viimeiseen viikkoon on enää ruhtinaalliset seitsemän viikkoa(!), joten meidän on pakko tehdä päätös pian: Muutammeko suunnitellun aikataulun mukaisesti elokuun lopulla vaikka emme olisikaan saaneet asuntoamme kaupaksi?

Uskon kyllä että kerrostalokolmiomme menee lopulta kaupaksi,  mutta kuinka kauan siinä voi kestää? Tyhjän asunnon seisottaminen käy tyyriiksi, sillä siitä täytyy maksaa vastiketta sekä ainakin asuntolainan korkoa, yhteensä noin 500 euroa kuussa. Lisäkustannuksia tulee myös siitä että joudumme lähitulevaisuudessa palaamaan Helsinkiin kauppoja tekemään, joka maksaa ainakin toiset mokomat 500 euroa. Jos odotamme Helsingissä kaupantekoon saakka, voimme myös jatkaa työntekoa eli leivän tuomista pöytään tahoillamme.

Espanjassa tarkoituksenamme on muuttaa ensin matkalaukkuinemme Espanjan miehen kotiseudulle Galiciaan, jossa meillä on asunto. Sieltä käsin me sitten etsimme kotia Madridista, ja Espis varmaan jo reissaa sinne valokuvausprojektien perässä (we hope!). Minä onnistuin kuin onnistuinkin virittelemään itselleni freelance etätöitä Suomeen -hiphei – joka ei pitkää penniä rahakirstuihin tuo, mutta jotain ainakin. Joten töiden tai asunnon takia meidän ei ole pakko olla Espanjassa vielä elokuun lopulla. Mutta ajattelimme että olisi hyvä olla siellä ennen koulujen alkua (koulut alkaa 11.9. – korjatkaa jos olen väärässä!), jotta 6-vuotias Karkkimme pääsisi aloittamaan koulun jos ei nyt ihan kouluvuoden alusta mutta melkein. Ennen koulun aloitusta meidän pitää tosiaan löytää vielä se asunto Madridista ja sen jälkeen saada Karkille paikka lähikoulusta. Uskon että siinä menee ainakin kuukausi, joten Karkki tulee varmasti aloittamaan koulun myöhässä.  Karkki joutuu jo muutenkin skippaamaan esikoulun ja aloittamaan suoraan koulussa, uudessa paikassa ja espanjan kielellä. Minulla itselläni kyllä jo puntti tutisisi Karkin kengissä, mutta ainakin tällä hetkellä neiti on vaan iloinen siitä että pääsee jo kouluun!

Pelkään kai sitä että jos emme saa muutettua Madridiin suunnilleen syyskuussa, me kaikki jäämme junasta uuden koulu- ja työvuoden aloituksen suhteen, ja menetämme mahdollisia alkavia työprojekteja kuin myös sosiaalisia verkostoitumismahdollisuuksia. Ajattelenko liian suomalaisesti? Ottavatko espanjalaiset koululaiset vielä kaverikseen vaikkei olekaan ollut koulussa ensimmäisestä päivästä lähtien? Entä onko syyskuu edes samanlainen vuodenaloitus harrastusten ja työprojektien suhteen niinkuin elokuu täällä Suomessa?

Ja se kaikista polttavin kysymys: Mitä meidän pitäisi tehdä? Muuttaa suunnitellusti elokuun lopulla vai odotella täällä Suomessa kunnes asunto on myyty? Toivon tietenkin että joku ihana ihminen tekee tarjouksen kodistamme seuraavaan näytön jälkeen ja asia ratkeaa itsestään ennenkuin meidän on pakko päättää. Siihen saakka kuitenkin tämä epävarmuus on kuitenkin syvältä – en tiedä alkaisinko jo pakata tai ilmoitanko lähtömme päivämäärän jo päiväkotiin ja töihin vai en. Olemme tosi epämukavassa ja epämääräisessä välitilassa.

 

 

Kun kaikki muuttui

Tammikuu 2011. Asumme Itä-Lontoon Mile Endissä, mukavassa uudessa vuokrakolmiossamme Regent’s Canalin varrella. Olen vakiduunissa BBC:llä ja Espanjan mies valokuvaa freena. Vapaa-aikana harrastamme capoeiraa samassa ryhmässä, jossa tapasimme toisemme viisi vuotta aiemmin, ja jonka muista jäsenistä oli tullut hyviä ystäviämme. Meillä on paljon muitakin ystäviä, joiden kanssa tapaamme kanaalin varrella Victoria Parkissa, Broadway Marketilla, Limehouse Basinissa, Canary Wharfilla, tai kävelymatkan päässä Spitalfields Marketilla, Brick Lanen intialaisissa, Whitechapel Art Galleriassa tai Columbia Roadin kukkatorilla. Elämä on huoletonta ja hyvää.

Erityisen innostuneita olemme siitä, että pian meidän yhteinen elämämme saa uuden, mullistavimman käänteensä – meistä on tulossa vanhempia. Tyttäremme on kasvanut sisälläni jo melkein yhdeksän kuukautta, potkii ja liikehtii jo malttamattomasti ahtaaksi käyvässä kohdussani. Iltaisin nauramme vauvamme potkuesityksille – asettelemme pikku esineitä mahalleni, joista Nupuksi ristimämme ikiliikkuja potkii niitä pois. Laulamme Nupulle tuutulauluja, laitamme kätemme mahalleni tunteaksemme hänen hikkansa ja suloisen pikku peppunsa, ja suunnittelemme tulevaa.

Puhumme paljon tulevaisuudesta. Mietimme missä haluaisimme lapsemme kasvavan. Olemme yhtä mieltä siitä miten emme halua Nupun varttuvan Lontoossa. Espanjan mies vietti lapsuutensa Thatcherin ajan Englannissa Landbroke Groven kulmilla, kivenheiton päässä Notting Hillistä. Silloin alue oli halpaa työväenluokan asuinaluetta, jossa oli paljon kaupungin vuokra-asuntoja. Meno oli karua. Kouluissa tapeltiin, vedettiin liimaa ja huumeita. Eräs oppilas puukotti Espanjan miehen yläkoulun rehtorin kuoliaaksi, ja myöhemmin koko koulu jouduttiin sulkemaan jatkuvien ongelmien ja väkivaltaisuuksien vuoksi.

Rakas tummasilmäinen Karkkimme syntyy London University College Hospitalissa 17.2. ja mullistaa elämämme. Puhe poismuutosta jää, sillä meidät jyrää alleen totaalinen vanhemmuuden shokkitila, jossa yritämme jatkuvasti ymmärtää mitä ihmettä meidän nyt pitäisi tehdä. Seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana tulen melkein hulluksi imettäessäni ja aina vain imettäessäni, vauvamme itkiessä tunteja putkeen, ja hyvien yöunien ollessa vain kangastus muistoissamme.

Mutta vähitellen ensikuukausien sumu hälvenee. Karkki ei enää itkekään ihan koko aikaa. Kun hän kurottaa pienet kätensä minua kohti huomaan rakastuneeni häneen sydänjuuriani myöten. Ehkä me selviämmekin tästä, vanhemmuudesta.

Kesällä lennämme lomalle ja muuttosuunnitelmamme saavat uutta puhtia. ”Suomihan on ihana paikka, varsinkin lapsiperheille!” ”Muutetaan pois Lontoosta, lähdetään uuteen seikailuun Helsingissä!” Lomalta palattuamme pakkaamme, myymme, irtisanomme ja hyvästelemme elämämme Lontoossa kahdessa kuukaudessa. Just like that.

Ikävä on ollut ja Lontoo mielessäin.

Mutta sitä me silloin halusimme, en kadu päätöstämme. Onneksemme elämä ei ole peli jossa voi valita vain oikein tai väärin. Onneksi voi tehdä uusia valintoja ja muuttaa suuntaa. Ehkä edelliset valintamme ovat välttämättömiä askelmia elämän matkallamme, jokainen yhtä merkityksellinen, vaikka se ei välttämättä aina siltä tuntuisikaan.

Nyt elämäämme järisyttäneestä ja sen suunnan muuttaneesta tapahtumasta on jo kuusi vuotta. Paljon onnea kiharatukkainen ja kihertävänauruinen tyttäreni. Rakastan sinua tavalla jota en ennen sinua osannut kuvitellakaan.

Pidän sinua ja veljeäsi kädestä seuraavaa isoa askelta yhdessä ottaessamme.

Seksistinen Trump presidentiksi, on aika ottaa kantaa

Tänään on puhuttava seksismistä. Sillä minua suututtaa.

Viikko sitten Yhdysvaltain uudeksi presidentiksi nousi julkisesti naisia halventava, seksistinen machomies. Trump on halveerannut naisia vuosien saatossa lukuisia kertoja, joten vahingosta ei voida enää puhua. Hän on julkisesti kritisoinut monien julkisuudessa (oli se politiikassa tai missimaailmassa) esiintyvien naisten ulkonäköä, arvostellut seksuaalista viehättävyyttä, vähätellyt naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa, vaatinut abortin tehneitä naisia tuomiolle, rehennellyt omilla naisenkaatotaidoillaan, ja kehottanut kohtelemaan naisia ’like shit’. Muun muassa.

Niin, niin, tiedän että se Trump on siellä kaukana Ameriikassa, eikä täällä Suomessa, mutta se ei ole oleellista. Trumpin valinta maailman suurimman demokratian päämieheksi siitä huolimatta, että Trump ei näe naisia miesten kanssa tasavertaisina kansalaisina, vaan vähä-älyisinä seksiobjekteina joita voi mielimääräisesti arvostella, tuomita, painaa alas tai nostaa jalustalle (pimppiin tarttumisesta puhumattakaan), on pelottavaa. Miljoonien kannattaman ja ihaileman Trumpin käytös uhkaa normalisoida naisia halventavat puheet ja fyysisen kaltoinkohtelun, kuten Brexit normalisoi kaduillahuutelut ulkomaalaisille. Se, että vieläpä nauhalle tarttuneiden törkeyksien jälkeenkin Trumpin kannattajat kohauttivat hartioitaan ja jatkoivat ehdokkaansa tukemista, kertoo jo karua kieltään siitä että seksistinen käytös ja törkypuheet on monien mielestä ihan okei ja vaan sellaisia normaaleja poikien juttuja joista ei kannata välittää. Mitähäh?!

Nyt kun olen pienen tytön äiti, mietin usein omia kasvun vuosiani, ja varsinkin aikaa jolloin vielä olin vasta yläkoulussa ja lukiossa, vaikka ulospäin näytinkin jo enemmän naiselta kuin lapselta. Miten minua hävetti (kuin se olisi ollut minun syyni) kun ohikulkevat, joskus jopa pyöräilevät, aikuiset miehet puristivat takapuoltani tai huutelivat perääni, tai kun 17-vuotiaana kesätyöpaikkani yli 50-vuotias vitsiniekka tarttui rintoihini, tai kun Ranskan Lyonissa ihan vieras mies oikeaa suuntaa kysyttyään (ja minä tietenkin avuliaana, hymyilevänä 22-vuotiaana yritin parhaani mukaan sönkätä ranskankielisiä ohjeita) yllätti minut täysin kouraisemalla rajusti haarojani ennen pakenemistaan. Nuorena aikuisena Lontoossa minulle huudeltiin ja vislailtiin kaduilla ja kosketeltiin baareissa, ihan peruskauraa nuoren naisen elämässä. En ole onneksi kokenut seksuaalista väkivaltaa tai kärsinyt väkivaltaisista kumppaneista. Mutta olen ollut tilanteissa joissa olen kokenut seksuaalisen väkivallan uhkaa. Uskon jokaisen naisen kokeneen vastaavia uhkaavia ja/tai halventavia tilanteita elämänsä aikana.

Miettiessäni omia kokemuksiani ja ystävieni läpikäymiä asioita, pelkään jo nyt miten voisin suojella omaa, vielä pientä, tytärtäni vastaavilta tilanteilta tulevaisuudessa. Miten voin suojella häntä Trumpin kaltaisten miesten sanoilta ja varsinkin teoilta?

Onneksi miljoonat ihmiset ympäri maailmaa jakavat huoleni ja vyöryivät kaduille lauantaina protestoimaan Trumpin naisia halventavaa käytöstä vastaan. Women’s March – Naisten Marsseja – järjestettiin ympäri maailmaa mm. Washingtonissa, Lontoossa, Pariisissa, Helsingissä ja Tokiossa. Washingtonissa marssille osallistui yli miljoona (!) Trumpin vastustajaa. Mieltä osoitettiin paitsi naisten halventamista myös Trumpin ympäristönsuojelun väheksymistä, ulkomaalaisvihaa, Obamacaren alasajoa, kansalliskiihkoisuutta ja häpeämätöntä populismia vastaan.

Vaikka en päässytkään marssille mukaan, seurasin päivän uutisvirtaa tiiviisti. Sydämeni kotikaupungissa Lontoossa marssittiin tuhatpäisin joukoin, ja täältä kaukaa marssia seuratessa varsinkin monet nokkelat kyltit saivat hykertelemään tyytyväisenä.

Kisut marssimassa, klikkaa tästä nettiartikkeliin josta löytyy tämän lisäksi myös muita varmaa hekottelua aiheuttavia kuvia.

Marsseilla käveli naisia, miehiä, lapsia, vaareja, vauvoja, mustia, valkoisia, homoja, heteroja, trans-sukupuolisia, koiria, supersankareita, julkkiksia, pehmoeläimiä, you name it! Kaikki naisten puolesta yhdessä Trumpin politiikkaa vastaan.

Trump ei valitettavasti vain puhu naisten oikeuksien rajoittamisesta, vaan hän allekirjoitti jo presidenttiytensä ensimmäisenä kokonaisena päivänä määräyksen, joka estää kansalaisjärjestöjä (jotka saavat rahoitusta Yhdysvalloista) tekemästä abortteja tai tarjoamasta perhesuunnittelua maailmalla. Tästä määräyksestä tulee kärsimään vain köyhien maiden naiset: Laillisten abortintarjoajien harveneminen vain nostaa laittomien aborttien ja niihin kuolevien naisten määrää.

Trumpin presidentiksinousu osoitti sen, että tasa-arvo ja naisten oikeudet ei vieläkään ole itsestäänselvä juttu, edes liberaaliksi ja edistykselliseksi koetussa lännen mahtimaassa, eikä myöskään täällä pohjantähden alla. Naisiin kohdistuva väkivalta on tahra tasa-arvon mallimaana tunnetussa kotimaassamme.  2014 julkaistun EU-tutkimuksen mukaan Suomi on naisille EU:n kolmen väkivaltaisimman maan joukossa.  Tutkimuksen mukaan 47 prosenttia Suomen naisista on kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa 15-ikävuoden jälkeen. Väkivallan tekijä on useimmiten joko nykyinen tai entinen kumppani; 30 prosenttia naisista on kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa parisuhteissaan. Aika shokeeraavaa.Vain Tanska ja Latvia ovat pahempia, molemmissa osuus kumppaneiden käsissä kärsineistä on 32 prosenttia. EU:n keskiarvo on 22 prosenttia. Toki tutkimuksesta on jo muutama vuosi, ja ehkäpä täällä pohjolassa ja Keski-Euroopassa vapaammin uskallamme vastaya moisiin kyselyihin, mutta siitä kaikki on varmasti yhtä mieltä, että parantamisen varaa Suomessa riittää.

Mitä siis voimme tehdä? Miten voin suojella omaa tytärtäni ja hänen oikeuksiaan nyt ja tulevaisuudessa?

En osaa vastata muuta kuin että meidän jokaisen on puututtava naisia uhkaavaan ja halventavaan käytökseen ja puheeseen. Kasvatettava poikamme kunnioittamaan tyttöjä (ja sama toisinpäinkin!) ja heidän itsemäärämisoikeuttaan. Opetettava ja ojennettava poikia ja miehiä elämässämme (olimme miehiä tai naisia) heidän sanoessaan tai tehdessään jotain naisia alentavaa. Jos kyseessä on julkisuuden henkilö, meidän protestimme on oltava myös julkisuudessa kuuluvaa ja näkyvää. Jos halventaja on vallan kahvassa…niin noh, sellaista ei saisi päästää tapahtumaan! Kuitenkin toivon ja uskon, että naisten oikeuksien toteutumista tutkitaan suurennuslasilla Trumpin valtakauden aikana Yhdysvalloissa. Ja että hänen politiikkansa vastustamistaan jatketaan.

Tyttärelleni opetan, että naisilla ja tytöillä on oikeus elää vapaasti ja tasa-arvoisina kansalaisina ilman pelkoa psyykkisestä tai fyysisestä väkivallasta parisuhteissa, kaduilla, kouluissa, työpaikoilla, blogeissa, artikkeleissa ja twitterissä. Mutta varoitan häntä myös Trumpin kaltaisista miehistä.

On korkea aika ottaa kantaa. Vastustan seksismiä, vastustan Trumpia.

Kurssi etelään – Lähtölaskenta Espanjaan muuttoomme alkoi

Espanjan mies ja minä pidimme juuri huipputärkeän kokouksen. Paikkana kotisohva. Aiheena perheemme Madridiin muutto. Kutsuin kokouksen koolle, sillä muistikirjaani piirtämäni aikajanan mukaan (siis olen todellakin tehokas) sovittuun muuttoajankohtaan oli enää neljä ja puoli kuukautta. Kokous eteni yhteisymmärryksessä, mutta keskusteltuamme muuttokassamme tilasta sekä siitä mitä kaikkea meidän pitäisi ehtiä tekemään ennen muuttoamme, päädyimme lykkäämään Espanjaan muuttoamme noin neljällä kuukaudella elokuun loppuun. Lopuksi naureskelimme allekirjoittavamme kahdenkeskisen sopimuksen, jossa kumpikin sitoutuu uuteen lähtöajankohtaan.

Ensimmäinen iso askel kohti Madridia on Helsingin kotimme myyminen   

Siis seitsemän kuukautta uuteen elämään Madridissa. Aloitamme isot valmistelut nyt: Laitamme asuntomme Helsingissä myyntiin vielä tammikuun aikana, ensin sosiaalisessa mediassa jakamalla, sitten helmikuusta eteenpäin Oikotiellä mainostamalla. Haluamme myydä asuntomme kesäkuuhun mennessä, ja asua loppuajan pienemmässä asunnossa väliaikaisesti vuokralla. Pyrimme pysymään samalla asuinalueella lastemme hoitopaikan tähden. Vähän tietysti huolettaa että löytyykö moista väliaikaista asuntoa alueeltamme, mutta turha sitä kai vielä on surra.

Asunnon myyminen hyvissä ajoin tuntuu meistä vähemmän stressaavalta kuin toinen harkitsemamme vaihtoehto; asunnon myyminen viime tipassa tiettyyn, ennaltapäätettyyn maastamuuttopäivään mennessä. Olisimme myyneet asuntoamme aikamoisen paineen alla jos tiettyyn päivämäärään mennessä se yksinkertaisesti pitäisi olla myytynä ja laukut pakattuina. Hyvissä ajoin myyminen on rennompaa, vaikka joudummekin muuttamaan vielä viimeisen kerran Helsingissä ennen maastamuuttoamme. Hyvä puoli pienempään asuntoon muutossa juuri ennen Madridiin lähtöä on tavaran karsiminen ja osasta luopuminen jo hyvissä ajoin. Madridiin lähtee kanssamme vain tarpeellinen ja/tai rakastettu omaisuus. Ja tietenkin 5-vuotiaan Karkin kaikki lelut. Hän oli nimittäin huolissaan vain leluistaan kerrottuani muuttosuunitelmistamme: ”Äiti, lupaatko että saan ottaa ihan kaikki?”

Myymme asuntomme itse ilman välittäjää. Minulla on siihen aikaa, sillä tällä hetkellä taaperonhoidon lisäksi käyn töissä vain muutamana päivänä viikossa. Luulen että tulevina kuukausina minulta ei tekeminen lopu, sillä pääosin Papun päiväuniaikaan ja molempien lasten nukkuessa illalla paitsi myyn asuntoamme, myös opiskelen espanjaa ja etsin (ja toivottavasti pian myös teen) etätöitä! Espanjan mies tekee niin paljon freelance hommia kuin vain mahdollista ja hoitaa Papua minun työpäivinäni aina kun voi. Lisäksi kehittelemme yhteistä yritysideaa Madridia ajatellen.

Nyt kyllä jo vähän jännittää. Sillä tavalla mukavasti kutittelee vatsanpohjassa.

¿Hablas Español?

Luin muutama kuukausi sitten El Pais –sanomalehdestä, että Espanjan työttömyysluvut on pudonneet takaisin vuoden 2010 tasolle, eli alle 20%. Kuuden vuoden ajan työttömien määrä oli paljon suurempi; pahimmillaan vuonna 2013 jopa 27% työikäisistä oli ilman töitä. Mutta nyt siis maan talous on osoittanut toipumisen merkkejä ja yhä useampi espanjalainen on myös löytänyt töitä. Tulkitsen uutisen hyväksi merkiksi: se tarkoittaa sitä että meillekin löytyisi töitä! Varmasti löytyisi.

Toistelen itselleni että olemme koulutettuja, asiamme osaavia kielitaitoisia ammattilaisia, ja olemmehan molemmat työllistyneet hyvin jo kahdessa eri maassa, miksi emme siis Espanjassakin. Ja menemmehän Madridiin, joka on 3,3 miljoonan ihmisen kaupunki, eli tuntuvasti isompi kuin Helsinki, joka merkitsee myös paljon enemmän työmahdollisuuksia.

Lontoossa ja Helsingissä omaa työnsaantiani helpotti kuitenkin maan kielen sujuva osaaminen. Espanjankielentaitoani ei voi hyväntahtoisinkaan tsemppari kuvailla ‘sujuvaksi’. Osaan ilmaista itseäni tarpeeksi selviytyäkseni arkiaskareista, mutta en niin hyvin että voisin tehdä tämänhetkistä työtäni espanjaksi. Kielitaitoni on karttunut lähinnä kotona kuunnellessani Espanjan miehen jutustelua Karkin ja Papun kanssa. Ymmärrän lähes kaiken kuulemani ja lukemani, irtonaisia sanoja tai sanontoja lukuunottamatta. Mutta puheen tuottaminen ja kirjoittaminen on minulle vielä tuskallisen vaikeaa. Espanjan mies ja minä puhumme keskenämme englantia, joka on aina ollut ‘meidän kielemme’ siitä lähtien kun tapasimme Lontoossa 10 vuotta sitten. Lapsillemme puhumme vain suomea ja espanjaa.

Olen opiskellut espanjaa vasta vähän. Suoritin muutaman espanjankielen alkeiskurssin Lontoon mainiossa City Lit –instituutissa, mutta siitä on jo kymmenen vuotta aikaa. Tämän vuoden kesäkuussa suoritin lyhyen kurssin Helsingin kesäyliopistossa, jossa tankkasin ensi kertaa espanjan imperfektin muotoja. Kurssi oli hyvä, mutta vaikka mekaanisesti opinkin muistamaan verbit kokeeseen, en todellakaan osaa vielä käyttää niitä puhuessani saatika kirjoittaessani. Tällä hetkellä kierrän imperfektin tyyliin ’ostan kaupasta maitoa – eilen’ kun haluan ilmaista itseäni menneessä aikamuodossa. Eipä näillä taidoilla työhakemuksia kirjoitella!

Ymmärrän kyllä että kertaus on opintojen äiti, joten ilmoittauduin juuri muutaman viikon päästä alkavalle espanjan kurssille Helsingin Työväenopistossa. Tarkoituksenani on myös jatkaa espanjan opiskelua Madridiin muutettuamme. Siellä joudun käyttämään vajavaista kielitaitoani joka päivä. Uskon ja toivon osaamattomuuteni raivostuttavan minua niin, että opiskeluihinkin löytyy uudenlaista intoa! U-nel-moin päivästä jolloin puhun sujuvasti maailman toiseksi puhutuinta kieltä (mandariinikiinan jälkeen). Espanjaa puhuu huimat 400 miljoonaa ihmistä, ja se on virallisen kielen asemassa 21:ssä maassa, jotka sijaitsevat Keski-, Väli-, ja Etelä-Amerikkassa, Eurooppassa ja Afrikassa.

Lomamatkoja lukuunottamatta pelkällä englannilla ei Espanjassa pitkälle pötkitä, joten espanjankielen jonkinasteinen hallinta on välttämätöntä minulle ja muille sinne muuttoa haikaileville. Omien kokemusteni perusteella edes nuorten ei vain voi olettaa puhuvan englantia kymmentä sanaa enempää. Espanjalaisten huonosta englanninkielentaidosta syytetään huonoa kieltenopetusta kouluissa sekä televisio-ohjelmien ja elokuvien duppausta. Tällä hetkellä englantia opiskellaan aiempaa enemmän, sillä yhdeksän vuotta sitten alkaneen talouskriisin myötä moni espanjalainen on ymmärtänyt englannin osaamisen tärkeyden pärjätäkseen kansainvälistyvillä työmarkkinoilla. Englanninkielen kouluja ja kielikursseja tarjoavia palveluita onkin perustettu tiuhaan tahtiin viimeisen kymmenen vuoden aikana. Opettajina kursseilla ja kouluissa toimii useimmiten äidinkielenään englantia puhuvia expateja. Itsekin olen pohtinut englannin opetustyötä yhtenä vaihtoehtona Madridissa, kunnes oma kielitaitoni on sillä tasolla että voisin saada muunlaisiakin töitä.

Eikun siis kirjastoon uutta espanjankurssin kirjaani lainaamaan, vamos ya!

Autetaan Syyrian lapsia

(Kuva: Pelastakaa Lapset)

Näin joulun kynnyksellä hösäämme kaikki kiireisenä jouluisen to do –listamme kanssa, kauppojen lahjahyllyjen ja kinkkulaarien edessä, kotia puunaten ja ystävien kanssa pikkujouluja juhlien. Äidiksi tultuani joulu on myös saanut aivan uudenlaisen merkityksen, kun Espanjan miehen kanssa suoritamme mieluisia mutta supersalaisia joulutontun tehtäviämme, jotta tänäkin vuonna voisimme tarjota pikku pilteillemme taianomaisen ja iloisen joulun.

Joulun lähestymisestä huolimatta, tai ehkä juuri sen tähden, minun on ollut vaikea lakata ajattelemasta Syyriaa ja varsinkin sen lapsia. Syyriassa lasten kärsimys ja hätä on suuri. Pienet, meidän omien lastemme kaltaiset vauvat, taaperot, leikki- ja kouluikäiset lapset näkevät ja kokevat omakohtaisesti sodan tuhoja ja kuolemaa. Kauheuksia, joita yhdenkään lapsen ei pitäisi nähdä tai kokea. Syyrian lasten kohtalo, etenkin Aleppon lasten kärsimykset, ovat koskettaneet minua syvästi.

Kun näen kuvia sairaalan käytävillä itkevistä pölyn ja veren tahrimista taaperoista, tai luen jälleen kerran lapsen kuolleen Aleppossa, en voi olla liikuttumatta ja ajattelematta omia lapsiani, ja sitä miten ihan yhtä hyvin sodan keskellä voisimme olla me emmekä he. Liikutukseni on niin vahva, että olen lopettanut uutisvideoiden katsomisen, ja kuvatkin yritän skrollata nopeasti ohi. En nimittäin pystyisi kyyneleiltäni lukemaan tärkeitä artikkeleita loppuun. Sillä se minun on kuitenkin tehtävä. Vaikka Aleppon uutiset ja Syyrian lasten kärsimykset ovatkin karmaisevia, uskon että meidän ulkopuolisten velvollisuus on seurata tilannetta ja ottaa siihen kantaa. Tapahtui se sitten mielenosoituksiin tai varainkeruutapahtumiin osallistumalla, tai ystävien sekä tuntemattomien kanssa keskustellen sosiaalisessa mediassa ja livenä. Me emme saa sulkea silmiämme.

Toinen velvollisuutemme on tehdä mitä voimme auttaaksemme. Näin kaukaa konfliktia seuratessa iskee usein lamaannus koska tuntuu että mitään ei ole tehtävissä. Itse olen kuumeisesti miettinyt mitä voisin konkreettisesti tehdä Syyrian lasten hyväksi. Erään Huffington Postin artikkelin luettuani löysin Charity Navigator sivuston, jossa listataan Syyriassa auttavat järjestöt. Pelastakaa Lapset on yksi niistä, ja minulle tuttu. Pelastakaa Lapset on myös saanut Charity Navigatorin arvioinnissa täydet neljä tähteä, kun arvioidaan järjestön vastuullisuutta, läpinäkyvyyttä ja rahoituksen toimivuutta. Sivuston mukaan yli 90% järjestölle lahjoitetuista rahoista menee suoraan keräyksen kohteeseen. Minut tämä vakuuttaa siitä, että järjestölle lahjoittamani rahat menee suoraan Syyrian lasten hätää lievittämään, eikä jää jumiin järjestön koneistoon.

Niinpä perustin oman keräyksen Syyrian lasten auttamiseksi Pelastakaa Lapset järjestön kautta. Tavoite on vaatimaton 500€ kuukaudessa, joka olisi aivan mahtavaa saavuttaa.

Mitä jos me kaikki lahjoittaisimme edes vähän tai ehkä enemmänkin, vaikka sen yhden, turhan joululahjan verran?